Painu hiiteen eli Helsinkiin

Skandinaviassa, Islannissa, Lapissa, Suomessa ja Baltiassa, kuten monessa muussakin paikassa, selitettiin kansanperinteessä poikkeuksellisia maastonmuotoja ja kivien sijaintia jättiläisten toiminnan avulla. Taruissa jättiläisten koko vaihtelee vähän miestä suuremmasta taivaankorkuiseen.  

 

Tunnetaan myös tarinoita, joiden mukaan maailma on luotu jättiläisen ruumiista. Suomessa monien saarten alkuperää selitetään jättiläisten työksi. Jättiläinen on esimerkiksi, tarun mukaan, ottanut suuren kivenlohkareen ja heittänyt sen kohti kirkkoa. Kivi kuitenkaan ei ole lentänyt kirkkoon asti, vaan pudonnut järveen ja siitä on tullut järveen saari. Jättiläiset kuvataankin usein kristinuskon ja kirkon vihollisina.

Jatulit/jotulit ovat tarun mukaan muun muassa Peräpohjolan rannikolla asunut jättiläiskansa. Sana jatuli tulee ilmeisesti skandinaavisesta jättiläistä tarkoittaneesta jotun-sanasta. Samankaltaisista olennoista on käytetty myös nimitystä meteli, joka voi liittyä kovaan ääneen. Jatulien kerrotaan olleen maan asukkaita ennen lappalaisia. Käsitys saattaa tulla saamelaisista taruista, joiden mukaan Jiehtanas-jättiläiset asuivat muinoin seudulla. Tarujen mukaan Jatulit ovat paenneet leviävän ihmisasutuksen tieltä yhä syrjempään ja lopulta kadonneet ehkä kokonaan, tai muuttuneet hiiden väeksi. 

 

Jatulien kerrotaan muun muassa rakentaneen kivisiä teitä ja siltoja (mm. jättiläisen tie), kirkonlattioiksi kutsuttuja suuria litteitä esihistoriallisia kivilatomuksia ja jatulintarhoiksi kutsuttuja kivilabyrintteja, sekä siirtäneen isoja siirtolohkareita paikoilleen. 
Jatulintarhoja on Suomen rannikkoseuduilla ja saaristossa kymmenittäin. 

 

 

Pahaa paikkaa eli Hiittä on peräpohjolassa kutsuttu sanalla helsinki, eli jos on haluttu käskeä toinen menemään hiiteen, on voitu sanoa ”painu helsinkiin”!

Haltijat ovat suomalainen vastine luonnonhengille, jotka ovat henkiolentoja ja asuvat luonnossa tai ovat osa luontoa sekä vaikuttavat luontoon. Moni luonnonhenki on myös ollut henkiolennoksi koettu luonnonvoima. Jotkut luonnonhenget ovat ainakin alun perin olleet palvottuja esi-isien sieluja. Monia luonnonhenkiä on myös palvottu jumalana. 

 

Muinaisihmiset ovat usein lepyttäneet tai miellyttäneet luonnonhenkiä ja luonnossa asuvia jumalia esimerkiksi uhraamalla niille saadakseen paremman sään, kalaa tai riistaa. 

Haltijoiden koko vaihtelee hyvin pienestä yli kahteen metriin. Puunhaltijat voivat näyttää hiukan oksaisilta tai pahkaisilta ja he ovat hiukan möksöttävän näköisiä. Yleensä luonnonhaltijat näyttävätkin kiintymyssuhteessa olevalta kasviltaan esimerkiksi pihlajalta. Jotkut haltijat voivat myös olla hyvinkin pelottavan näköisiä. Joskus haltijat elävät isoissa ryhmissä, joissa on eri haltijaperheitä, oma sosiaaliasema, kulttuuri ja hallitus. Haltijoihin voi myös törmätä yksistäänkin metsästä asustelemasta.

Haltijoita, kuten muitakin elementtaaleja, on vaarallista pettää tai väärinkäyttää heidän voimiaan. Haltijat voivat silloin vaikuttaa ihmisen fyysiseen terveyteen tai hänen mieleensä negatiivisesti. Haltijoilla on kyky tuoda ihmisen mieleen utuisuutta, masennusta ja epätoivoa tai parantaa itseluottamusta väsymystä ja sietokykyä stressiä vastaan. Haltijoiden apua käytetään yleensä myös raha-asioissa, vaurauden saannissa ja maatalouden onnistumisessa. 

 

 

 

Tonttu on monissa tapauksissa vain toinen nimitys haltijoille. Tonttuja on kansanperinteessä monenlaisia tavallisten metsätonttujen lisäksi. Maalaistalojen monille rakennuksille oli omat suojelijatonttunsa eli haltijansa, saunatontut, riihitontut, aittatontut, navettatontut ja tallitontut. Sitten oli vielä kotitonttuja. Palkaksi nämä tontut vaativat vähän ruokaa, asumisoikeuden tai viimeiset löylyt saunasta. Nämä eri tontut tunnistettiin vaatetuksen, ulkomuodon ja luonteen perusteella. Nykyisin länsimaiseen jouluperinteeseen kuuluvat joulutontut, jotka ovat useimmiten hiippalakkipäisiä pikkuihmisiä. Joulutontut jakoivat ennen lahjoja jouluna omatoimisesti, mutta nykyään ne mielletään joulupukin apulaisiksi.

Maahiset asuvat maan alla omassa maailmassaan. Usein maahisten maailma koetaan todellisen maailman peilikuvaksi, joka voi olla jopa ylösalaisin. Maahiset voivat olla ilkikurisia. Joskus metsässä kulkija saattaa joutua maahisten lumoihin, ja eksyä nurinkuriseen maailmaan, jota metsänpeitoksikin on kutsuttu. Maanväki voidaan käsittää myös taikavoimaksi, jota on maassa. Maanpäällisessä maailmassa maahiset ovat yleensä näkymättömiä. Maahiset saattoivat toisinaan nousta maasta "ihmisten ilmoille". Joissain tarinoissa maahiset ovat vaihtaneet ihmislapsen tilalle oman lapsensa. Maahisen lapsesta, vaihdokkaasta on sitten voinut kasvaa rampa, vähäjärkinen tai sairas. Samaan tapaan skandinaavit kertovat peikon voivan vaihtaa toisinaan oman lapsensa ihmislapsen tilalle. Maan väki voi myös sairastuttaa ihmisen. Maahan kaatuva saattoi loukata maan väkeä, jolloin maan väki tartutti häneen sairauden, maan vihan eli maannenän.

Menninkäinen on pieni tai hyvin pieni pimeästä pitävä taruolento, joka muistuttaa tonttua, peikkoa ja keijukaista. Menninkäinen on ilmeisesti alun perin tarkoittanut vainajaa ja manalaista. Sana menninkäinen tulee muinaisgermaanin muistoa tarkoittavasta sanasta. Menninkäiset kerrotaan toisinaan karvaisiksi. Menninkäiset liikkuvat vain öisin, sillä ne eivät kestä päivänvaloa.







Lähteet:



Elementaristi 

Wikipedia