Nokkavia ja pitkähampaisia

Tilhilauma saapuu yleensä talven tullen popsimaan 
loppuja pihlajanmarjoja ja niitä on ihana katsella 
ja kuvata. Tänä vuonna kuitenkin ahneet räkättirastaat 
söivät kaiken harakoiden kanssa kilpaa, 

eikä ihanille tilhille jäänyt kuin rippeet joten 
ne jatkoivat matkaansa jonnekin muualle, 
etten ehtinyt edes kameraa hakea 
- saati kissaa sanoa. 

Mustarastaskin kävi paikalla vain toteamassa 
ettei pihapuissa ollut enää omenia, 
eikä yhtään pihlajanmarjaa. 

Olisi pakastimessa ollut hieman 
pihliksiä, mutta olen varannut ne 
mahdollisen joulunpunaisen 
pihlajanmarjamarmeladin tekoon... 

Toisinaan kuuluu haukan huutelu, 

mutta en ole nähnyt sitä koskaan joten en tiedä 

mikä haukka se mahtanee olla. 

Mutta sen aterioiden jäännöksiä olemme joutuneet 

kyllä näkemään ja siivoamaan pois pihasta. 

Milloin kohtaamme rastaan, 

varpusen ja toisinaan jopa harakan jäännöksiä. 

Yleensä linnuista jää jäljelle 
vain siivet... =(

Varpuset rakastavat Valamonruusupensaita, 

joiden suojasta niitä ei voi napata kulkukissa, 

haukka eikä kettukaan. 

Punatulkku-urokset eivät siedä muita lintuja lintulaudalla, 

ainakaan täälläpäin. Vain puoliso saa tulla 

syömään yhtäaikaa uroksen kanssa. Muut linnut 

uros ajaa tiehensä. Tämä onkin siksi harvinainen 

kuva että viherpeippo sai napattua 

auringonkukansiemenen ennen kuin tulkku 

käveli sitä kohti ja ajoi sen uhmakkaasti tiehensä.

Muut linnut ruokailevat hyvässä sovussa keskenään. 

Paitsi kun harakka ryntää liippaamaan nokallaan 

ison määrän siemeniä laudalta maahan, 

lentävät pienet linnut tiehensä ja lauma 
muita harakoita saapuu laudan alle juhlimaan. 

KK:ssa oli artikkeli, kuinka pihaan saa toivomiaan lintuja:

Linnuilla on lempiruokia siinä missä ihmisilläkin. Lintulaudan kattauksella voi 
vaikuttaa siihen, mitä siivekkäitä pihapiirissä lentelee.

Mustarastas on huilisti ja kaunotar, jolle kannattaa järjestää ihan omaa syötävää: 
kuivia omenanpaloja tai kuivattuja pihlajanmarjoja.
Kanta-asiakkaita lintulaudoilla ovat tiaiset ja peipot, joille maistuvat auringonkukansiemen ja murskattu maapähkinä.
Ravintolan suosio voi houkutella paikalle myös närhin tai urpiaisen. Perussetti siemeniä 
ja pähkinää kelpaa niiden lisäksi varpuselle ja usein pyryjä ennakoivalle punatulkulle. 
Vanha kunnon kauralyhde maistuu keltasirkulle ja punatulkulle, mutta ruokana se on aikamoista höttöä. Parasta voimaruokaa on tali, jota nokkivat kiitollisena tiaiset, varpunen ja mustarastas, joskus jopa tikka.
Jos kaupan talipallot eivät innosta, tee itse kauniimpia. Muotiksi sopivat pienet ja kauniin 
muotoiset esineet kuten piparimuotit ja silikoniset muffinssivuoat. Kattilassa sulatettuun 
taliin voi sekoittaa pähkinämurskaa ja siemeniä sekä upottaa narun.

Käytännössä se menee kuitenkin niin, että harakat (joita ei oltu 

edes tilattu vaan ne tulevat yllätyksenä)  sekä orava käyvät 

nopeasti nappaamassa pähkinät ja muut herkkupalat, 
ja naakkalauma hotkii harakoiden kanssa ne talipallot, 

rastaat tyhjentävät ennen etelään lähtöään pihlajat marjoista 

ja omenapuut omenista, rusakot nousevat takajaloilleen 

ja syövät pihasta pois kauralyhteet ja pikkulinnut 

jäävät koputtelemaan niitä auringonkukansiemeniä. 

Jos laitat kauraa siemenseokseen, se toki houkuttelee 

keltasirkkuja ja punatulkkuja, monille muille linnuille 

se on outo siemen jota ne välttelevät ja tiputtavat 
kaurat hangelle. 

Kauraryyneistä pitävät kaikki linnut. 
Yleensä vaan harakat hotkivat nekin 
ennen kuin muut linnut edes niitä näkevät. 

Meidän pihamme lintulaudoilla piipahtaa 
enimmäkseen varpusten parikymmenpäinen lauma, 
tali-, ja sinitiaisia, viherpeippoja, punatulkkuja, 
keltasirkkuja sekä toisinaan kuusitiaisia, tiklejä, 
urpiaisia ja tietenkin oravat, varikset, harakat, naakat, 
tuhma käpytikka ja *kakkiaisfasaanit laudan alla.

Tämä kurre arvasi että hänelle ne 

auringonkukansiemenet oli tarkoitettukin. 
Katso miten sievästi ja säännönmukaisesti 
se napsii siemenet kukkapohjasta. 

Usein ne tarkistavat muuten vaan kukkapurkit. 
Olenpa nähnyt kun ne ovat kaivaneet ruukusta 
 harsokukan juurakon ja vieneet sen mennessään.  

Niin että kyllä ne oravatkin osaavat tehdä 
tuhoja. Kun kerään kuusenkäpyjä terassille 
ne käyvät viskelemässä osan lattialle 
ja osan vievät mukanaan hopeapajun 
oksalle ja kohta puun alle lentelee kävyn 
suomuja ja keskusruoti. 

Hupsuja olioita. 

Eräs orava oli niin rohkea että se tuli 
ovelle asti ja tykkäsi riisikakuista, 
joita se natusteli mielellään. 
Mutta sitä oravaa ei ole enää 
näkynyt. Kesällä hautasin jälleen 
erään auton alle jääneet... 
Jospa se oli juuri se. =/ 

Toisinaan oravat popsivat pikkulintujen kanssa 
siemeniä lintulaudoilla, mutta yleensä ne syövät 
lautojen alta, lupsakoiden varisten kanssa. 

Käpytikka ei ole kovin mukava tuttavuus. 
Tämän vanhan lintulaudan suuaukkoakin ne ovat 
yrittäneet laajentaa, usein nokkaisevat pikkulintuja 
päähän sattuessaan samaan aikaan laudalle, 
ja keväällä pesintäaikaan ryöstävät linnunpoikasia 
pöntöistä. En tykkää! =(

Tällainen jännän värinen varis 
on joskus varisparvessa mukana. 
Onneksi muut eivät tippaakaan 
kiusaa eivätkä ylenkatso sitä 
vaikka sen höyhenpuku muistuttaakin 
enemmän harakkaa, joille varikset 
kyllä antavat hatkoja ruokintapaikalta. 

Jänistuhoja vastaan ostimme Viron reissulla jänis- 

 ja peurakarkotetta. Se liuotetaan veteen ja sillä 
suihkutetaan ne kasvit, joita ei voi verkottaa, 
niin kuin vaikkapa aitataimet. 

Vuosi sitten testasimme ainetta ensimmäisen kerran 
ja tuloksista rohkaistuneina päätimme tänä syksynäkin 
suihkutella kasveja sillä. 
Aineen teho kestää puolisen 
vuotta paketin mukaan, 
eli sopivasti talven. 

Pihassa on kyllä verkotettu hedelmäpuita 
ja muita rusakoiden mielestä herkullisia kasveja, 
mutta usein ne syövätkin jotakin muutakin 
josta eivät muina talvina ole olleet 
lainkaan kiinnostuneet. 

* Fasaanit ovat syöneet hirmuisen määrän kukkasipuleita
pihastamme, siksi pilkkanimitys. =(
Kukkapenkitkin pitää suojata verkoilla niiden 
vuoksi. Jos ei pakkanen niin sitten joku eläin 
on kasvien tuho tällä pihalla. 

Mutta sellaista se on 
kun yrittää rakentaa puutarhaa. 
Ylä- ja alamäkiä 
niin kuin koko elämä. 


 

Hämyä, rauhaa ja rakkautta

Pihakaverini, joka yleensä hiljakseen seurailee mitä puuhailen, 

ja tarvittaessa kävelee ympäri taloa pihalla perässäni, tai lentelee 

puusta toiseen nähdäkseen ihan kaiken mitä teen. 

Yleensä minulla onkin sille taskussa kuivaa leipää 

jota se vinhaa vauhtia tulee hakemaan. 

Iltarusko hyvä rusko, 

aamurusko päivän... 

Tämä sattuu olemaan aamuruskoa ja niin 

vaan alkoi kohta sataa kuvan otettuani. 

Iltarusko ei meille valitettavasti oikein 

näy ja joskun onkin ikävä Vesijärven 

iltaruskoja... 

Hämärässä keittiön ikkunasta näkyy 

pari pelastettua pelargonia iltavalossa. 

Hämäränhyssy ja ihana rauha sopivatkin tämänpäiväiseen 

kansainväliseen rauhanpäivään. 

Valitettavasti kaikkialla ei ole 

tänäänkään hiljaista, seesteistä ja rauhallista, 

eikä rauhaa... =( 

Yksinäisen ystäviä

Siellä se ihanuus on vielä 

mutta ihan kohta se lähtee 

etelään 

ja minulle 

tulee niin ikävä... 

Pihalla puuhaillessani, 

kitkiessäni mansikkapenkkiä

tai maalatessani piharakennuksia, 

on lähelläni ollut tällainen,
pieni ihana, peloton punarinta.

Se seuraa touhujani joskus ihan likeltä, 

mutta eipä sitä kameraa ole käsillä silloin kun 

keikkuu tikkaiden varassa maalaamassa 

seinää tai kun kitkee rikkaruohoja. 

Yläkuva on jo vanhempaa perua.
Tässä pihassa kun pesii joka kesä 
iloksemme punarintapariskunta. 

Niiden liverrys on suloisuutta. 
Samoin kuin vähän kauempana 
pesivien mustarastaiden laulukin...

Tässä muutama sumuinen
tuoreempi kännykkäräpsy 

ihanasta pikkukaverilintusestani.

Siellä se pikku Robin lavojen päällä seuraa
piharakennusten seinänmaalaustaukoani.
Nyt nekin on siis virallisesti
huoltomaalattu kaikki,
tältä kesältä. 

Lavat olen nostanut sivuun maalauksen tieltä, 

en suinkaan niistä mitään askarrellakseni.
Nou, nou, ne ovat meillä tallessa vain siksi, 
että polttopuukuorma on hyvä kipata niiden 
päälle, josta klapit kannetaan sitten 
puuliiteriin ja lavat menevät takaisin
odottamaan seuraavaa työpaikkaansa. 

Ja kun meinaan napata kottikärryt, 

on ihana Robin myös siellä odottamassa 

mitä tehtäisiin seuraavaksi. 

Niin että jos luulette että itsekseni pihalla juttelen 

niin jollekin eläväiselle mie yleensä. 

Jos en perässäni seuraavalle varikselle, 

niin punarinnalle, kulkukissalle, 

siilille tai ketulle... 

No joo, tai puille, kukille, 

tai jopa tuulelle... 

Hopeapajun alla

Pihan vanha suuri hopeapaju eli hopeasalava
Salix alba, tekee aikamoista sotkua. 

Kova tuuli karsii siitä usein oksia, suuriakin. 

Toisaalta eipähän trvitse kiivetä sahailemaan niitä pois erikseen. 

Paitsi pari oksaa on Hanikin siitä joutunut poistamaan. 

Hopeapajun urvut täyttävät pihaa tällä hetkellä.

Syksyllä se luovuttaa lehtensä hiukan viiveellä, 

kunnolla vasta kunnon pakkasten jälkeen. 

Siihen asti se vain ripottelee niitä sinne tänne. 

Silti en luovu puusta. 

Sellaisia on enää harvassa pihassa, 

komeita suuria hopeisia 
riippaoksaisia pajuja. 

Meidän hopeasalavassa on pönttö 
jossa on tänä kesänä jo pesinyt ensin 
sinitiainen ja myöhemmin 
kirjosieppo toisen 
kesäpesueensa. 

Eräänä päivänä tässä 
menneenä, kuulin sisälle 
merkillistä kovaa ääntä. 
Parvi kottaraisia oli valloittanut 
hopeisen puumme ja huuteli toisilleen 
kovalla äänellään, ennen kuin lensivät 
tiehensä jonnekin muualle. 

Oskari Orava torkkuu yleensä päivänokoset 

samaisessa pihan hopeapajussa,
joskus ihmeellisen ohuellakin oksalla roikkuen.

Kettukaverimme joka aika ajoin käy pihavierailulla, 

sai miltein viime tiistaina saaliikseen sorsan, jota se jahtasi 

pihassamme, siinä puuhassaan onnistumatta. 

Sorsa pääsi pakoon mutta menetti muutaman höyhenen 

jotka jäivät aamuun asti pihaan muistoksi jahdista.

Pihakettuja on useampikin 
koska edelliskerran pihalla näkemäni kettu oli 
pulskemmassa kunnossa ja kokonaan keltainen 
hännänpäätä lukuunottamatta. =)

Siellä se samaisen hopeisen puun alla nuuhki
minne sorsa meni! 

Varikset joilla on jo pesästä lennähtäneitä
kookkaita poikasia lähimetsässä,
saapuivat partiona ja ajoivat ketun tiehensä.


Tyttösorsa jäi paapattamaan läheiselle kevyenliikenteen 

kaistalle. Se seisoi keskellä tietä marmattaen 

niin, ettei siitä kohtaa kävelevä vanhempi 

naishenkilökään uskaltanut liikahtaa, ennen 

kuin sorsa otti ja lensi kohti pohjoista.

Sanottakoon että kettu jahtasi pihaamme 

sen etelän suunnalta, emme tiedä mistä, 

sillä lähimpiin järviin on meiltä matkaa 

monen monta kilometriä.

Tarina ei kyllä kerro,
lensikö sorsa myöhemmin mahdollisen
uroksen ja poikasten luo etelän suuntaan...

Varisten puuhia

 -Pussataaks!?
-Pus... 

- Mulla onkin hieno risu! Kuunteleksää?  

Sä vaan kattelet jonnekin iha muualle...

- No sit mä leikin täl risulla täällä... 

-Hmh, mitä sää sanoit? 

 -Nii mull oli tällai risu! 

Kato! Mä tuon sen tänne! Eikö oo upee?

-Joo, niinpä näkyy risu olevan... 

- No ku sua ei kiinnosta ni mä meen uittaa sitä 

risua tonne rantaan! 

-Hei oota nyt, mäki tuun! 

-Paa ny se risu pois ja anna pusu...
-Ai taas? Noh... mikä ettei... pus...