Rutiköyhää ja upporikasta

Barcelonan katukuvassa ei ollut pieniä kojuja, joista olisi voinut ostaa matkamuisto-T-paitoja,
karkkia, tai muuta tilpehööveriä, vain muutama kukka-, tupakka- ja lehtikoju.
T-paitoja ei meinanut löytää mistään, vaikka etsimme kuinka ihan tarpeeseemmekin,
sillä olimme ottaneet vain muutaman paidan mukaan, kuvitellen että niitä paitojahan 
saa vaikka mistä kadunkulmasta ja voidaan siten tarvittaessa hankkia lisää vaatetta.
Niin kuin aina yleensä joka etelänmatkakohteessa. 

Hotellihuoneessa oli hankala pestä edes pikkupyykkiä koska sieltä puuttuivat täysin
sellaiset paikat joihin olisi saanut mitään kuivumaan. Varmasti ihan tarkoituksella,
sillä hotellissamme olisi ollut pesulapalvelu, mutta ää, se meidän minibudjetti...
Pärjäsimme kuitenkin pesten shampoolla (paras pesuaine esim liiveille!) muutamaan kertaan
alusvaatteita ja kuivaten ne parveketuolin selkänojalla, ja ostamalla muutaman
paidan aasialaisesta liikkeestä.

Paikalliset pistävät muutamaksi iltapäivän tunniksi kauppansa kiinni ja lähtevät viettämään
siestaa, ja vain aasialaiset jne jäävät tupaten täynnä tavaraa olevien minimarkettiensa
ovet avoinna odottamaan, että jokunen asiakas poikkeaisi ja mehän poikkesimme.
Mutta niistäkään en löytänyt tuliaisia.

Ainoa paikka jossa näimme pieniä myntikojuja, oli keskustan kävelykatu La Rambla,
jonka ahdistavassa turistivilinässä emme todellakaan viihtyneet kauaa,
vaan hakeuduimme nopeasti samansuuntaiselle hiljaisemmalle kadulle kävelemään,
joten en tiedä mitä kaikkea La Ramblan kojuissa oli myytävänä.
Mutta en usko että sieltä mitään olisimme ostaneetkaan. =)

Alemmassa kuvassa se rauhallinen katu ja ylemmässä se rauhaton. 
Kumpaa sinä kävelisit?

Kaupungin pienet vaateputiikit ovat upeita näyteikkunoiden
ja sisätilojen suunnittelusta saakka. Mahtavien tuotteiden hintalapuissa
vaan on köyhälle nikottelemista. Juuri näitä kalliita ostospaikkoja
eri blogeissa oli mainostettu tutustumisen arvoisina kohteina.  

Me löysimme kyllä kaksi kierrätyskauppaa,
mutta niistä ei löytynyt yhteensä kuin yksi hassu punainen T-paita.
Kirpputoreja emme löytäneet. Niitäkin kuulemma jossain on...

Öisin kodittomat nukkuvat huopiensa tai makuupussiensa suojissa katettujen käytävien
alla,selkä päin kadullakulkijoita. Päivisin heitä istuu metron käytävillä tai jossain
suojaisessa kadunkulmassa. 

Kyllä minä kolikoita annoin myös ihan omilla jaloillaan seisovalle upeaääniselle
rastatukkaiselle tummalle miehelle, joka lauloi vahvalla äänellään koti-ikävästä
metrotunnelissa säestäen samalla lauluaan kitarallaan. 

Miehen ääni oli niin upea, 
että hän kuuluisi kyllä jonnekin ihan muualle 
kuin maan alle näkymättömiin. 

Puistoissa ja turistikohteiden lähistöllä huomasimme tummapintaisten katumyyjien
 esittelevän lakanan päällä maassa kyykistellen mm mosaiikkikuvioituja salamantereita
ja korvakoruja, mutta kaupat jäävät tekemättä, kun jostain kuuluu erikoinen vihellys,
ja myyjät tempaisevat salamannopeasti lakanan kulmista kiinni tai kätkevät kuin
silmänkääntötemppuna myytävät tavaransa mustan suuren sateenvarjon sisään
ja katoavat äänettömästi lähimetsään tai jonnekin muualle näkymättömiin
kun poliisiauto ajaa hiljaa paikalle...

Dubattua

Toisin kuin meillä viime päivinä,
reissussa säämies ennusti aurinkoa. 

-Scorchio!

Oli hassua kun Espanjan tv:sta tuli Rillit huurussa, Miehenpuolikkaat, How I Met Your Mother ja  Simpsonit, sekä amerikkalaisia elokuvia jne kaikki dubattuina espanjaksi! Hah! Eiväthän he opi esimerkiksi englantia (jota voisi tarvita mm turistien kanssa palvelualoilla) jos ihan kaikki dubataan heille. Vaikka espanja onkin yksi maailman valtakielistä, kaikki eivät sitä osaa...

Samanlaisista ohjelmista mainittakoon vielä kotivideot sekä ennustaja-tv, jota tuli väliin miltein kaikilta kanavilta. =) Samoja ohjelmia siis, mainoksia myöten...

Miten ihmeessä nykyaikana voi olla olemassa vielä lukutaidottomuutta jossain sivistyneessä Euroopan maassa? Dubbaushan ruokkii lukutaidottomuutta. Ymmärrän jos lastenohjelmat ovat dubattuja mutta että aikuistenkin...

Sama juttu suuressa ja mahtavassa USA:ssa. Kaikkialta muualta maailmasta tulevat elokuvat tai ohjelmat bubataan englanniksi ja lukutaidottomuus rehottaa sielläkin.

Saman ilmiön huomaa jos vaikka Virossa sattuu näkemään ja kuulemaan television. Ei tekstiä vaan dubbaus, joka käsittääkseni on kalliimpi, hitaampi ja vaikeampi toimenpide kuin yksinkertainen tekstitys. Virossakaan eivät nuoretkaan tunnu kovin hyvin ymmärtävän englantia asiakaspalvelussa. Muutama sana venäjää tosin auttaa virossa. =)

Suomalaisten iloksi Virossa Ylen suomalaisohjelmia näkyy ihan ilmaiseksi ilman mitään vippaskonsteja. Pikkuveljeni virolaissyntyinen, nykyisin Suomessa asuva ystävä kertoi aikoinaan oppineensa suomea tv-kanavien lastenohjelmista.
Mutta omilta kanaviltaan virolaisetkin dubbaavat kaiken ulkomaisen.

On kyllä rikkaus, 

ettei meillä Suomessa harrasteta dubbausta 

kuin pienokaisten ohjelmissa. 

Toisaalta, 

jos muuttaa johonkin muuhun maahan, 

niin on helpompi oppia maan kieltä 

kun ei kuule muuta kuin sitä yhtä ja samaa vaan... 
=D 

Salainen Puutarhurin Ystävä = SPY

.•♥•.¸¸. •♥• .¸¸.•♥•. 

Kun muutimme tähän hevospitäjään noin nelisen vuotta sitten mietin kuinka täällä porukat varmasti käyvät lähikaupassa omalla hevosella kyläteitä pitkin ratsastellen, jättäen ratsunsa sitten siihen kaupan seinämälle, niihin koirille tarkoitettuihin hihnakoukkuihin. =)

Tai ehkäpä täällä olisi hevosille omat, korkeammalla olevat kiinnityskoukut? Tai kauppojen edessä könöttäisi semmoinen puomi, niin kuin lännenfilmeissä saluunoiden edessä oli. Sellainen jolle cowboyt huolettomasti heittivät ohjaksensa ja hevonen jäi kiltisti pää kaurapussissaan tai vesiämpärissään siksi aikaa odottelemaan, kun miehet kävivät saluunassa juomassa muutaman viskipaukun, uhoillemassa ja heiluttelemassa revolverejaan. Eipä tuohon aikaan muunlaista energyjuomaa tarvittu...

Mutta ei täällä mitään hevospuomeja ole kauppojen edustoilla, eikä hevosia eikä ratsastajia kyläteillä juurikaan näe. Ainoat lähistöllä näkemäni kaksi hevosta toissa kesänä, eivät uskaltaneet ylittää vanhaa tavarajunarataa, joten taluttaja- ja ratsastajatyttö kääntyivät isojen hevostensa kanssa takaisin poispäin. Toinen hevonen kyllä ylitti radan mennen tullen, mutta toinen kieltäytyi ehdottomasti ylittämästä. Luuliko se rataa jättiläiskäärmeeksi vai mikä junaratakammo sillä sitten olikaan?

Hani on kerran autolla ajellessaan nähnyt miten kirkonkylällä oli kuljetettu arkkua hitaasti hevoskärrykyydillä. Kärryn perässä kulki saattajien autojono kirkolle päin. Siinä ehkä kulki jonkun hevosten ystävän viimeinen matka... 

Hevosia kulkee ohitsemme yleensä vain hevosenkuljetuskärryissä ja joskus kuulee jo kauas hevosen vastalauseet siitä liikkumistavasta. Potkivat hurjastikin kärrynsä seiniä, niin että on ihme, etteivät seinät tipahda siihen paikkaan.

Tässä eräänä päivänä nurmikkoa leikatessani huomasin jälleen, kuinka pohjoistuulen mukana tuli jostain lähistöltä meidän pihaamme hevonkakan hajua. Oikein vahvaa sellaista. Äkkiä mie siihen hajuun totuin enkä kohta muistanut sitä ollenkaan työnnellessäni tunnin verran ruohonleikkuria pihamaalla.

Hevonkakka ei ole olleskaan pahimpia haistamiani eläintenjätöksiä. On kokemusta konkreettisesti paljon pahemmistakin tuoksuista. Hevonkakka on oikeastaan lauhkeimmasta ja lempeämmästä päästä tuoksujen voimakkuusasteikolla.

Erään melko lähellä sijaitsevan ratsutilan ja heidän hevostensa pompulaisten jätösten avulla meidänkin pihamaallamme ovat kasvit ja kukat vihdoin alkaneet savimaassa kukoistaa. Kiitos siis hevoset, vaikka en teitä juuri näekään. Olette hyväntekijöitä. Salaisia puutarhureiden ystäviä. SPY.

Älä usko lintumiehiä

Siinä se on. Maakotka mun käsissäni. Oikean käden peukkusormuksesta tunnistat minun käteni.
Haukka oli painava ja haukkamies auttoikin pitämään kättäni ylhäällä.


Funchalin Sé-tuomiokirkon aukiolla seisoskeli mieskaksikko. Toisella oli käsivarrellaan kotka ja toisella jokin pieni vaalea pöllö. Kun hymyillen korvasta korvaan (mie siis ainakin) ison linnun havaittuamme menimme ensimmäisen kerran Hanin kanssa heidän ohitseen, he tarjosivat Hanille nahkaista isoa hansikasta, jotta hän voisi pidellä suurta lintua, mutta Hani kieltäytyi kiivaasti.

-It rips my arm off!
-No, no, it not do that! Vakuuttivat miekkoset heiluttaen nahkahansikasta naureskellen.
Ojensivat he minullekin samaista hanskaa mutta ravistin päätäni, vaikka sisäinen naisenmieleni halusikin kovasti hihkua  
-Yes, please! 

Kotkan kullanpunaruskeat sulat kiilsivät auringossa, se näytti uljaalta ja hyvinvoivalta ja valkoinen pöllö siinä vieressä pikkuruiselta, hieman hömelöltä, kuin isomman linnun seuraavalta mitään vaaraa arvaamattomalta kiltiltä suupalalta... 

Kysyin, mitä lajia kotka oli, ja toinen miekkosista sanoi sen olevan The golden eagle.
Wow. Maakotka! Mutta me jatkoimme tiedosta huolimatta vaellustamme eteenpäin.

¸.•☆•.¸

Menetetty mahdollisuus pidellä sitä hienoa lintua hetkinen jäi kuitenkin ihan pienenä harmituksena pyörimään mieleeni. Muutamaa päivää myöhemmin otin asian puheeksi Hanin kanssa.
-Miltähän olisi tuntunut pitää kotkaa käsissään?
-En tiedä, Hani vastasi.
-Jäiks se sua nyt vaivaamaan?
-Joo, vastasin, ja samalla mielessä syttyi toive, entä jos...

Joitakin päiviä myöhemmin kun tiesimme jo, että sairaslomamatkamme jäisi kesken ja kotimaahan paluun aikaistettu päivä oli määrätty jo tietyksi päiväksi, vaelsimme vielä kerran lähtöä edellisenä päivänä sataman tienoille ja sanattomasta sopimuksesta jälleen Sé:n aukiolle, jossa lintumiehet taas seisoivat lintujensa kera.

Kävelimme määrätietoisesti heitä kohti, vaikka emme olleetkaan Hanin kanssa sopineet mistään mitään etukäteen. Jotenkin tuo rakas vaan lukee minua kuin avointa kirjaa ja niin hän johdatti miut takaisin sen uljaan kotkan luo.

Tervehdittyään toinen mies ojensi jälleen nahkahansikasta meitä kohti kuin automaattisena refleksinä ja mie uskaltauduin kyselemään kuinka paljon kotkan piteleminen maksaisi. Hanska-mies totesi toista olkapäätään välinpitämättömästi nostellen, jotta ehkä viisi euroa tai jotain mitä nyt itse haluat antaa. Mie nyökkäsin ja kiskoin kameraani kaulaltani ojentaen sen Hanille. Nyt olisi se hetki.

-Ota kuva siitä kun mä pidän sitä, sanoin Hanille, mutta hanskaa tarjonnut mies sanoi samassa englanniksi totisesti ja tiukkaan sävyyn ottavansa kuvan muuten sitten hänen omalla kamerallaan.Ymmärsikö se suomea? =)

-Ok, totesin, nyökkäsin, ja samassa hanska ja pian iso lintukin oli käsivarellani, tosin sen toisen miehen pidellessä samalla tiukasti maakotkan jaloissa olevista nahkaisista paksuista nyöreistä kiinni ja tukiessa samalla minun käsivarttani jolla verrattain painavan tuntuinen lintu istui.

Olisin halunut ihailla uljasta maakotkaa siltä lähietäisyydeltä, (once in a lifetime!!) mutta koko ajan kun katsoin sitä, minua komennettiin molempien lintumiesten suulla katsomaan kohti toisen miehen kameraa. Silti pääni kääntyi väkisin ihailemaan uljasta lintua. Oikeesti ihan väkisin! Kuin magneetin vetämänä...
-Lady! Lady! Lady! Look at to camera, huuteli kameramies napsien kuvia.

Enkä minä olisi halunnut itse kuvaan, vaan olisin halunnut sivukuvan kotkasta ja ehkä korkeintaan käsivarrestani sitä pitelemässä...

Leikkasin kalliista kuvista pois oman kroppani niin,

että vain käsivarsi ja toisen käden peukkusormus näkyvät.

Siitä tunnistaa kyllä, että olin paikalla.

Näette, että aikalailla kookas lintu se oli! 

Piti toisellakin kädellä tukea käsivartta... =D

Ihan liian pian toinen mies jolla oli nahkaiset hihnat koko ajan hallussaan, nosti kotkan pois käsivarreltani ja toinen mies jolla koko ajan oli ollut pikkuinen pöllö käsissään kuvatessaankin, ojensi seuraavaksi sen pöllön minulle ja mitään ajattelematta suostuin sanattomasti siihen että kevyt pöllökin saisi istua käsivarrellani. Se ei painanut mitään. Varmasti paljon vähemmän, kuin nahkahanska.

Siitä onkin mielessäni jo tuhat vuotta kun minulla viimeksi on ollut pöllö käsissäni, tai itseasiassa sylillinen helmipöllön poikasia, niin etten enää muistanut, etteivät pienet pöllöt paina juuri mitään...  

Miekkonen napsi jälleen kuvia, otti pöllön pois ojentaen sen toiselle miehelle jolla oli jo kotka toisella käsivarrellaan. Samassa hanska-mies kehotti meitä seuraamaan itseään ja alkoi reippaasti kävellä taakseen välillä meitä vilkuillen kohti kauppapeskusta, jonka sokkeloissa mutta kaikelle kansalle näkyvillä lattialla - johto pistorasiassa - seisoskeli kannettava tietokone tulostimen päällä. Mies kyykistyi laitteiden viereen, näpytteli jotakin läppäriin sujauttaen kameransa muistikortin koneeseen, vartijan kävellessä samalla kaupan sokkeloista ohitsemme vilkaisemattakaan meitä, miestä tai teknisiä laitteita.

Yritin kysellä kuinka hän uskaltaa pitää laitteet siinä kaupan lattialla, mutta hän ei vastanut mitään. Pian toinenkin mies saapui -ilman lintuja- luoksemme (minne ihmeeseen hän muuten jätti ne linnut?) samalla kun ensimmäinen miekkonen tulosti kaksi kuvaa, joissa minun naamani olivat suurena ja linnut toissijaisena, kuvan taustalla.

Miehet selittivät miltein yhteen ääneen kuvien maksavankin sitten yhteensä 23 euroa?
Semmosta. Mihin ihmeeseen se hetki sitten luvattu "vitonen tai mitä nyt haluat antaa"-hinnoittelu oli kadonnut?  
Kysyin hetken henkeäni haukottuani kotkankuvaa osoitellen, voinko ostaa vain sen.
Toki pöllöt ovat suloisia mutta kotkaanhan mie tällä kertaa olin ihastunut..
-Ei. Pöllökuva tulee kaupan päälle.
-Okei... 
-Ne maksavat yhteensä 20 euroa. (Keskustelimme englanniksi siis)

Mietin, olisiko tässä nyt se hetki, aika alkaa tinkaamaan? Tippuisiko hinta edelleen? Mutta olen tavattoman huono tinkimään, eli en osaa edes aloittaa sellaista peliä.
Toisaalta pohdin kuumeisesti sopivaa vastalausetta, koska en enää halunnut ostaa edes sitä kotkakuvaakaan summan kuultuani, mutta en uskaltanut noin vain lähteä siitä kävelemään...? Jalkani olivat jotenkin juuttuneet paikoilleen enkä älynnyt edes kysyä neuvoa vierelläni seisovalta Hanilta.

Vilkaisin lompakkooni, jossa sojotti enää yksi ainoa 20 euron seteli, eli se raha jolla piti ostaa vielä Murusille tuliaistoffeeta. Edelleenkään en olisi halunnut kuvia, mutta punaisin kuumeisin poskin, ilman ääneen lausuttua vastalausetta otin kuitenkin sormiini sen viimosen rahani, tokaisten samalla sen olevan kaikki mitä minulla enää on jäljellä, antaen sen pois, setelin kadotessa nopeasti toisen miehen sormien taskuunviemänä ja saaden mukaani nuo kaksi valokuvaa joita en olisi ollenkaan halunnut.

Se mieletön ilo, jota olin kiireisen hetken ajan kokenut lintuja pidellessäni, oli lentänyt melkein pois. Ihan vähäsen vaan tunsin enää ilon rippeitä leijailemassa sielussani.

Hani ei sanonut minulle mitään kun kävelimme nopeasti pois kauppakeskuksesta ja aukiolta. Ei sanonut sitä klassista niinpä niin, tai mitään muutakaan näppärää... Mie olen kai jotenkin huono kauppamies. Tai kauppanainen.

Aloin itse jonkin matkaa käveltyämme pohtia ääneen:
-Mutta... Ehkä mie kustansin tuolla kakskymppisellä niiden heppujen tämän päiväisen lounaan?
-Ehkä niin, Hani vastasi, ja otti mua turvallisesti kädestä kiinni. Ilontunne kaarsi takaisin mieleeni.

Olinhan sentään 

hetken aikaa 

saanut pitää upeaa

maakotkaa käsivarrellani! 

¸.•☆•.¸

Lintukuvat: Funchalilainen mies.

Se aika vuodesta

Lehdet ja muukin media on tulvillaan joulua. 

Nappaan lehdistä edullisia koristeluideoita mutta muuten mietin sekavin ajatuksin koko jouluhössötystä. 

Jo viime vuonna tein lakon niiden kaikkien pakollisten jouluherkkujen teon kanssa.
Tein makkarakastiketta ja keitin perunoita silloin kun toiset väänsivät monenmoista laatikkoruokaa,
kinkkuja, suolakalaa ja sen seitsemänsortin silliä pöytiinsä.

Pitääkö sinun mielestäsi 

ja juuri sinun pöydässäsi jouluna olla pakosti 

niitä kaikkia perinneherkkuja?

Voisitko vastata oikealla sivun yläreunassa olevaan
jouluiseen kyselyyni, joka päättyy vasta jouluaattona,
kyselyn toimiessa samalla jonkinlaisena 
joulukalenterina. =)

Voit valita useamman vastausvaihtoehdon. 

Runsauden pulaa

... 

♥

♥

Mistä aloittaisin kaiken...

 

♥

♥

...