Omaa aikaa autiolla saarella

No niin, vuoden teemapäivissä olemme hauskasti 

edenneet siihen pisteeseen että voisimme

 viettää mukavasti pari päivää vaikkapa 

 autiolla saarella ja ihan ilman kompassia. 

Ehkä kyseessä olisi vähän suurempi 

saari kuin Pixabay-kuvassa. 

Mitäs sanoisit ideasta? 

Lähtisitkö? 

Mitä pakkaisit reppuusi 

tuollaiselle retkelle?

Mitä evääksi? 

Miten pukeutuisit, vuodenaika ja paikka 

huomioonottaen, jos oletetaan 

saaren sijaitsevan Suomessa? 

Miten suunnistaisit ilman kompassia? 

Selviytyisitkö? 

Kiinnostaisiko tällainen seikkailu?  

Entä sama hyvän ystävän kanssa? 

Kavereiden kanssa? 

Työporukan kanssa?  

Esikoiseni kouluttautuu parhaillaan 

eräoppaaksi, josta ammatinvalinnasta 

olen puolestaan hurjan iloinen.  

Kaikkia toki tarvitaan, niin 

tekniikanosaajia kuin muitakin 

 ammattilaisia. 

Me nykyihmiset käsiin kasvaneiden 

älylaitteidemme kanssa olemme 

jopa liian vieraantuneet luonnosta. 

Joskus tekee hyvää irtautua 

tekniikan maailmasta 

ja palata takaisin luontoon. 

Ei välttämättä yksin, 

mutta ehkä hyvässä seurassa, 

kunnon varusteissa 

ja osaavan oppaan avulla. 

Luonto elvyttää meitä. 

Oman ajan päivä

 Asumattomalla saarella ilman kompassia -päivä 

Pahojenhenkienpoismanaaja

Näin vuodenvaihteen kynnyksellä muistin yhden vanhan tarinani 

jonka hieman tuunaten laitan nyt tänne:

Jokaisella pitäisi olla oikeus pahojenhenkienpoismanaajaan. Peikkomaiseen, huonohampaiseen omituiseen höpöttäjään, joka yllättäin joskus saapuisi kylään.

Se kävelisi päiväkaudet, nukkuisi yöt taivasalla. Ulvoisi kuuta pihakuusen alla. Juttelisi vahtikoirille. Sisälle tullessaan kaivaisi esille hassusta säkkimäisestä repustaan omituisia pieniä luunkappaleita, kirjavia höyheniä ja lapinrumpunsa, jotka levittelisi ympärilleen sohvalle. Hän nyökkäilisi, hymyilisi lakkaamatta ja kuuntelisi, kun talonväki kertoilisi hänelle murheensa.

Kellä oli ollut huono onni kesän sadon kanssa laajojen sateiden vuoksi. Kellä taas surua kun ei jälkikasvua ala kuulumaan. Kellä oli lehmänavetassa liian monta ehtynyttä lemmyä. Kenellä oli vaimo lähtenyt ja penskat kaikki äijölle jättänyt. Kuka poti kipeää selkäänsä, noidannuoleksi mainittua. Kellä särki alati hammasta. Kellä oli ilkeä anoppi aina selän takana pahaa puhua pajattamassa. Jollakulla rahahuolet mieltä painamassa ja mitä sitä nyt kullakin saattaa harmia ja huolia olla maailmassa.

Manaaja heittäisi pienet luut rummun nahkaisen kalvon päälle. Katselisi kuinka ne siinä asettuisivat ja rummuttaisi pinkeää kalvoa. Ensin hiljaa myhäillen ja kohta kovempaa, omituiseen lauluunsa eläytyen. Miekkonen keinuisi puolelta toiselle silmät kiinni ja jokainen rummunkalvon tärähdys muuttaisi pienten taikaluiden asentoa. Kunnes lopulta hän löisi viimeisen kumauksen ja laulu loppuisi. Höyhenet lautasen päällä tuhkaksi polttaisi. Ilmasta samalla kiinni pahan hengen kiskaisisi, pieneen mustaan pussiin sen laittaisi. Solmun tiukaksi pussukkaan rustaisi. Reppuunsa rummun alle pussukan pakkaisi. Hänen pitkäkyntinen koukkuinen kätensä kerran vielä nousisi, kaiken talon väen siunaisi. Palkakseen voikkoleivän ja hunajaisen maitolasillisen pyytäisi. Poismennessään taas hymyilisi, kädellään hyvästiksi huitaisisi.

Eikä kellään siinä talossa kuuna päivänä olisi harmia enää moisista suruista.



Terveisin Una

Sydänpuuta

Talvella sydämen syke
on hitaampaa.
Kohmeaa ja tasaista.
Askel verkkaista.
Ei ole missään sulaa vettä.
Maailma on kokonaan
valkoisuuden peitossa.
Puut ovat jäistä sydänpuuta.

Jälleen keväällä
askel taittuu kipakammin.
Sydän lyö nopeammin,
kesänodotuksen siivellä.
Jossakin on jo
näkyvillä
hileistä vettä
ja huurteista sydänpuuta.

Kesällä meno on mahdotonta.
Kilpaa kaikkien kukkien puhkeamisen kanssa
sydän lyö niin kuin ei koskaan
lakata tahtoisi.
Kesä saa mielet sekaisin.
- Onnesta tietenkin.-
Jälleen on sulaa vettä
ja rakasta sydänpuuta.

Syksy hiljalleen
hidastaa askeleet
-sekä sydämet.
Tauottaa innostukset.
Jäämme jälleen kaihoten kaipaamaan
puuta kahisevissa lehdissään,
ruohoa vihreissä väreissään.
Taivasta syvässä sinessään 
sekä sulaa vettä
ja sydänpuuta.





-Una Reinman-