.
Päivä tuli täys.
Nimittäin Nunnukan diagnoosin odottelussa.
Siinä meni eilen tunteja ja tänään teimme melkeen täyspitkän työpäivän. Odottelemalla.
Röntgen oli ainoa nopea toimenpide, mutta sen jälkeen seurasi tuntien istuskelemista kovilla penkeillä, vaihtuvien kanssapotijoiden kera.
Kylmässä odotustilassa. Nälkä masussa.
Lopulta tyttökin sai diagnoosin; murtuma isossa varpaassa.
Kantapäähän hän saikin eilen jo tikkejä ja nyt mustunut ja tosi kipeä varvas paketoitiin viereiseen varpaaseen, eikä sitä saisi kolmeen viikkoon rasittaa. Kyynärsauvatkin tyttö sai.
Kolme viikkoa. Lopun kesäloman pituus...
Ja
Jaakkokin heittää kylmän kiven jo huomena järviin
ja uimaankaan ei saa mennä.
Voi tyttöressukkarakas sentäs...
Poliklinikoiden odotustiloissa pitäisi olla lainahuopia.Ja sieltä pitäisi voida saada ostaa kohtuuhintaan vaikkapa kanakeittoa... =POn tuossakin paikassa kahvio. Jossa hinnat ravintolan luokkaa.
Etusija poliklinikalla menee niille, jotka tulevat paikalle humaltuneina.
Tai humaltuneina ja verissäpäin. Tai poliisisaattueessa.
Tai sekä ambulanssilla humaltuneena, että poliisien seuraamina.
Muut potilaat saavat odottaa vaikka heillä olisi mikä.
Humalaisia örveltäjiä ei pitäisi tuoda kiroamaan näille paikoille lainkaan. Eikä pelottelemaan muita ihmisiä. Varsinkin lapsia. Örveltäjille pitäisi olla ihan oma osastonsa.
Tänäänkin yksi humalainen örveltäjä tuotiin ensin kalliisti ambulanssilla.
Sitten mies karkasi paareiltaan. Se komennettiin istumaan tuolilla, mutta sepä karkasi juosten siitäkin ja kaatui lattialle päälleen ja eikun taju kankaalla.
Olipa vähän aikaa kiroamatta...
Kunnes tokeni.
Ja sitten nukahti. Kuorsasi ko moottorisaha.
Ja sitä örveltäjää piti tuntikausia olla vahtimassa yksi henkilökunnasta koko ajan... Mitä ajan- ja rahanhukkaa...
Henkilökuntaa ja tiloja oli muutenkin niin vähän, että iltapäivällä potilailta kyseltiin odotustiloissa mikä heitä vaivaa ja sitten huudettiin kovaan ääneen: "Joo, no teil on virtsainfektio. Täl rouval on VTI!"
Kiva.
Mie en ainakaan tykkäisi jos mun virtsainfektiosta kaikille kuulutettaisiin.
Voi sitäkin rouvaparkaa!
Shit, tätä kunnallista sairaanhoitoa!
Ilonpilkahdus tälle päivälle oli Nina-frendi, joka istui pari tuntia seuranamme, ja jonka piti tulla meille kylään mutta kun odottaminen sairaalalla venyi tuntikausiksi niin kyläilystä ei tullutkaan mitään.
Valitettavasti.
Ja niinpä mie sain kassillisen aarteita itse kannettavakseni Ninalta.
Kiits Ninotchka!
Ja yksi hämmästyskin koettiin tänään.
Nunnukan kummitäti, joka ei ole kymeneen vuoteen nähnyt tyttöä, oli myös potilasjonossa.
Hän se tunnisti ensin minut. Tuli kyselemään että mitäs teille. Minä siihen jotta mitäs tässä.
Ja että Nunnukka kaatui eilen pyörällä ja satutti itsensä...
Muttei kummitätiä tuntunut kummilapsensa asiat kiinnostavan. Tuskin vilkaisi. Kertoi itsestään, että olivat muuttaneet samaan kaupunkiin ja mikä häntä vaivasi, jne, jne...
Mie nyökkäilin.
Tuli vaivautunut hiljaisuus.
Minulla ei ollut hänelle asiaa. Nunnukka ei edes tuntenut häntä lainkaan. Ei enää muistanut. Ja miten hän olisikaan voinut tuntea...
Kummitäti meni istumaan kauemmaksi, mutta tunsin kuinka hän katseli meitä. Kun vihdoin pääsimme lähtemään, vaihdoin pari sanaa vierusäidin kanssa jolla oli niinikään tytär potilaana, niinikään jalastaan, ja vilkutin Nunnukan kauempana istuvalle kummitädille. Eikä hän reagoinut.
Me lähdimme vesisateeseen etsimään ruokakauppaa ja seuraavaa kotiinpäin menevää bussia. Ja Nunnukan käsivarret meinasivat väsyä kyynärsauvoissa.
Bussistakin meinasimme myöhästyä, mutta ihana bussikuski odotti meitä, kun Nunnukka heilutteli kyynärsauvojaan. Kiittelimme, ja kuski sanos, jotta kyllähän hän omat matkustajansa tunnistaa. =)
Kotona äkkiä ruokaa napaan ja katsomaan Anastasiaa...
Päivä on siis täys.
Ja masu.
Nyt vois mennä vaikkapa jo unille.
Pitänee ensin antaa yöksi särkylääkettä Nunnukalle.
.