Sinisen sävyjä

Jossain on jo kevät!

Meille tuli  maaliskuun pakkasissa ikävä lämpöä, Välimerta ja taivaan sineä ja niinpä lähdimme sitä kaikkea jälleen etsimään.

Mies menetti kesälomansa vaihtaessaan hiljattain työpaikkaa ja hänelle jäi reilu viikko vapaata joten eikun nopeasti äkkilähtöjä katselemaan ja löytyikin vanha tuttu Alcudia, kahdeksan vuoden takainen reissukohteemme Mallorcalta. No, otettiin lennot ja hotelli, ja viikko sitten perjantaiyönä ajelimme punaisella vuokra-peugeotilla Palmasta kohti Alcudiaa.

Hotellin seinät olivat valitettavasti kuin paperia.  

 

Saksalaiset turistit, seinänaapurimme, huusivat (raivosivat? Se heidän kielensä kuulostaa aina muutenkin vihaiselta tappelulta?) joka ikinen yö aamuneljään keskenään, joten yöunemme jäivät heti lyhykäisiksi. =(

 

Samoin ruotsalaiset turistit huusivat ja sekoilivat huoneemme toisen seinän takana... =/ 

 

Usein ruotsalaiset ja saksalaiset tuntuvat olevan "euroopan omistajia" matkatessamme Euroopassa. 

-Heidän on pakko huutaa kamalasti. Miksi? Varsinkin öisin! =(  

 

-Aamuisin huutajaturistit sitten tuntuivat nukkuvan, ja minun teki mieleni laulaa tai viheltää jotakin kovaan ääneen.... mutten uskaltanu... =D 

 

 

Ulkoakin kuuluivat ihan kaikki roska-autojen, puhtaanapidon yms äänet ja parvekkeen yksilasisen oven alla oli parin sentin rako josta tuulikin pääsi sisään vierailemaan luonamme...

Mutta meidän peittomme olivat ihanat!!! Vuoteissamme oli varmaan kaksi ja puolimetriset ihanat kevyet peitot ja vielä pidemmät pussilakanat! Ah. Tosin ne tietty piti kiskoa aina ensin pois patjojen alta, jonne siivoojat ne työnsivät, ennen kuin peiton sai mytättyä omalla tavalla ympärilleen yöksi. Oma tyyny oli minulla taas tietenkin mukana...

Kurjat yöt palkitsi aina uusi ihana lämmin aamu. Heräsin viiden jälkeen mustarastaan huilumaiseen viheltelyyn. Seuraavaksi alkoivat varpuset kotoisasti pärpättää. Olen onnellinen kotipihan varpuslaumastakin, kun niiden äänet tuovat aina etelän maat ja lomareissut mieleeni ja matkoilla ne tuovat kodin mieleen, niin nykyisen kuin lapsuudenkodinkin...

Kun saavuimme, jotkut omituisesti leikatut kaupunkien puut olivat lehdistä tyhjiä. Viikon varrella kevät saapui Mallorcalle ja amputoidut puutkin alkoivat kuin suurella uhmalla 
kasvattaa kilpaa lehtiä ja oksia.

Parkkipaikkamme amputoiduista, 

kuolleen näköisistä luurankopuista 

on tässä hyviä esimerkkejä... 

Italiassakin jouluna ihmettelin tynkäpuita. 

Miksi puut eivät saa kasvaa nykyään vapaasti?  

Miksi ihmeessä ne leikataan noin rumasti

Peipot laulelivat keväisesti, kuten tämä 

kuvan viherpeippokin. 

Samaa ryystävää ääntä olen kyllä 

kuunnellut jo kotipihallakin. 

- 

Sitä varsinaista punarintaista peippoa 

en ole vielä 

Suomessa kuullut. 

Ja ah, tässä jälleen rakas Välimeri, 

ja sen eri sinen sävyt... 

En ollut edes tiennyt kaivanneeni 

NIIN paljon tätä Alcudian rannan laituria, 

tuttua kahdeksan vuoden takaa... 

Se edellinen laituri näkyy tässä 
yhdessä runokuvassani. =D

Ja laituri nyt. 
Odottelimme ensin että nuo muut tulisivat 

pois laiturilta... 

Osa poistuikin, 

mutta nuo selfieaddiktit eivät lähteneet laiturilta, 

enkä saanut kuvaa laiturin nokalta rantaan päin. 

Muistinkin, miten yksi laiturin lauta oli maalattu... 
Ehkä se lauta on se merkki, josta on tasan 50 metriä 
rantaan, sillä niin pitkä laituri on. 

Maalari maalasi taloa 

sinistä ja punaista... 
Tai siis luonto maalasi kaiken sinisen. 

Laiturin nokkaan voi jättää veneenkin. 

Ainakin pienehkön sellaisen.

Sinisyys elää koko ajan maapallollamme, taivaalla, 

järvien, jokien ja merien pinnalla ja vesien syvyyksissä.

 Felix-myräkkää enteilevässä 

tuulessa hiekkaa lensi silmiimme 

ja jäi narskumaan hampaiden välissä... 

Koska ei ollut vielä 

(onneksi) turistikausi, 

ei auringossa löhöileviä juuri 

ollut. Taisi se kova tuuli karkoittaa 
ihmisiä...

Aaltojen tuomaa...

Kuvissa on Välimerta kuvattuna 

saaren eri rannoilta.

Eräällä rannalla jolla söimme 

eräänä lomapäivänä eväitämme, 

(Hani osaa aina löytää upeat 

eväspaikat meille ) 

tämä lokki katseli meitä kauempaa. 

Missään ei näkynyt muita lokkeja. 

Kun katsoimme muualle, lokki saapui varovasti 

lähemmäs. Jossain vaiheessa huomasin sen ontuvan. 

Mietin että se on jätetty yksin ja muut ovat menneet 

jonnekin muualle ja heitin sille palan gluteenitonta 

muffinssiani. Se lennähti lähemmäs ja nielaisi palan. 

Lopulta lokki oli 

vain metrin päässä ja luulen että jos olisin ojentanut 

ruokaa sille kädestäni, se olisi kyllä syönyt siitäkin 

ellei Hani olisi alkanut toppuutella

minua lopettamaan linnun ruokkimisen... 

Suostui hän sentään kuvan 

siitä ottamaan. =) 

Hani tuskastuu aina kun 

reissuillamme silittelen kissoja, 

ja koetan kesyttää kaikkia eläimiä jne. =) 

Hän on varma siitä että kerran reissullamme 

sain hirveän flunssankaltaisen taudin 

siitä, kun silittelin sataa kissaa ja ojensin 

rahaa kerjäläiselle, joka sulki hetkeksi 

käteni omiin hikisiin kämmeniinsä... 

Nyt sitten koetan  matkoillamme 

vältellä kohtaamisia, mutta minkäs teet 

kun kolhitut hakeutuvat lähelleni. 
Haluaisin olla kuin Äiti Amma, 
joka halaisi kaikkia halauksen 
tarpeessa olevia...  

Tiedän kyllä etteivät kaikki 
pidä halauksista. Introverttinä 
luen sen jo kaukaa silmistään...  

Ei silti luen minä ihmisten 
silmistä paljon muutakin... 

Meri voi olla joskus myös vihreä... 

Alcudian satamassa eräs mies 

syötti leipää näille kaloille... 

En kerro mistä tämä ranta löytyy 

koska siellä ei näköjään tykätä turisteista. 

En minäkään pidä niistä 

jotka eivät anna muille yörauhaa... 

Me vain kuvasimme hiljaa 

ja poistuimme paikalta... 

Myös taivas oli lohduttavan sininen...

Taivas ja maa kohtaavat...

Moni rakastaa seilaamista meren aalloilla.  

Minä ehkä odotan mieluummin rannalla 

että joku toisi minulle kalaa grillattavaksi... 

Ps: 19.3. vietetään 
Ulrika Wilhelmina Johnsonin 
eli Minna Canthin -päivää 
sekä Tasa-arvon päivää. 
Niistä enemmän tuolla... 

Malagaan

27.4.2017:

Minun teki niin mieli kahlaamaan 

meren rantahietikolle 

että Hani käänsi auton nokan 

kohti rakasta Välimerta ja Malagaa. 

Ihan parhautta! 
Vaikka emme ole mitään 
auringossa löhöäjiä, 
se meri virkisti meitä rantakahlaajia, 
 ja tuuli puhdisti sielua, 
ja lämmin hiekka varpaiden 
väleissä vei pois alakuloa... 

Kengät pois... 
Nuo kangaskengät mie kävelin 
ihan puhki. Roskiin jäivät sinne sitten 
reissun päätteeksi. 

Lämmintä 24 astetta ja pari tuntia rannalla 

istuessamme meinasimme palaa 

aurinkovoiteista huolimatta. 

Niinpä lähdimmekin kohti ilmastoitua autoa 
ja takaisin Osunaa kohti. 

Kaunista. 

Näen tässä vuoressa 
lepäävän jykeväleukaisen intiaanin. 
Näetkö sinä? 

Hani-rakas kysyi taas 
mitä minä söisin tänään 

ja minä vastasin kuten melkein 

aina että kalaa tai kanaa. 

Se on sellainen vitsi. 
Harvemmin sellaista 
kuitenkaan saan ruuaksi. =D 

Mutta joskus onnistaa... 

Takaisin hotlalle mennessämme löysimme 

ravintolan nimeltä El marquese. 

Minä sain paistettua kalaa, 
parsaa, ja muusia! 
Hanin pihvi oli peitetty 
noilla ilmakuivatuilla, mutta kun 
hän poisti ne, oli pihvi ihan ok 
kuulemma. 

Oli kyllä paras ruoka täällä ollessamme,

mutta miinusta tuli noista kuvaamistanikin 
leivistä jota emme olleet tilanneet 

ja joita emme edes hipaisseet,  
vaan ne jäivät koskemattomina pöytään, 

ja jotka kuitenkin erikseen laskutettiin!

Huomasimme virheen vasta myöhemmin 

niin emme saaneet tuota ylimääräisesti 

laskutettua 5 euroa takaisin. 

Pitäkää siis varanne, jos viattomasti 

pöytäänne tuodaan leipää... 

Varpunen syö gluteenittoman 
keksini murusta rannalla... 

Sitten suihkuun illalla ja 
taas matkalaukkujen pakkausta,

sillä huomenna lähdemme ajelemaan 

kohti Sevillaa, palautamme auton 
ja siitä junalla takaisin Madridiin 

jossa yövymme uudessa, kolmannessa hotellissa 

reissumme aikana, kauempana keskustasta. 

Löytyihän niitä bougainvilleoitakin! 




Uusiin seikkailuihin siis. 

Gordoban eläinpuisto

Iltapäivä oli 

- kuten kuvista näyy -

sangen elämyksellinen. 

Olinkin viimeksi ollut 
eläintarhassa nelivuotiaana. =) 

Paras eläinkokemus oli jaguaari. 

Se tuli lasin taa kun painoin kämmeneni lasiin. 

Se ikäänkuin puski kättäni kuin kissa. 

Emo ja pentu leikkivät.

Naakka väisti isoa karhua viime tingassa...

Tämä nalle vaan nukkui...

Isolle possulle maistui uni...

Pienemmät possut olivat hyvin nälkäisiä. 

Tämä haukka koetti etsiä pakokeinoa...

Seeprojen raitoja rivissä...

Bambien palloja...

Voinks mää nojata suhun? 

Oisko tää emu? 

Ja tää ois strutsi? 

Mangustit olivat tosi säikkyjä.

Kohtalokkaan värinen joutsen. 

Ii-ha-haa! 

Tämän luota kannatti siirtyä kauas 
ennen kuin se sylkäisee. 

Olin lapsena sanonut 
flamingoja nähdessäni äidille: 
-Katso äiti! 
Noilla linnuilla on vaan yksi jalka!"

Mikä siinä olikin mutta minun
lähinnä kävi sääliksi näitä eläimiä...
Yksinäinen norsu vain seisoi apaattisena,
tutkien ikiomaa läjäänsä, susi vaelsi
rauhattomana tarhassaan niin etten saanut siitä
edes kuvaa, mangustit kurkkivat ikkunoistaan
missä ne ihmiset ovat joita ne pakoilivat,
emuilla ja strutseilla oli kaljuja läikkiä
höyhenpuvuissaan, jaguaari kärsi
yksinäisyydestä jne...

Ainoa onnellinen taisi olla
tuo iso musta sika.
Se vaan nukkui.
Oli se välillä syönytkin.