Muinaissuomalaisille ruskeakarhu oli palvottu ja kunnioitettu eläin ja esivanhempiemme elämä kulki Karhunvuoden rytmissä. Karhunvuosi alkoi tammikuussa, jolloin karhu käänsi kylkeä pesässään, huhtikuussa heräteltiin karhu talviunilta, ja tänään heinäkuun 13. päivänä juhlittiin karhunpäivää, eli karhun syntymäpäivää. Syyskuussa saateltiin karhu sitten talviunille.
Kansanperinteessä myös keskikesä sijoittuu heinäkuun 13. - 15. päivän tienoille. Heinäkuun puoliväliä pidettiin "kesän napana" eli sydänkesänä. Ihan samoin kuin tammikuussa on talvennapa ja sydäntalvi.
- Heinätyöt ovat usein parhaimmillaan tai alkamassa tähän aikaan.- Perinteen mukaan käki lakkaa kukkumasta näihin aikoihin.- Järvivesien katsotaan olevan lämpimimmillään juuri nyt.
Itseasiassa termisen kesän mukaan heinäkuun puoliväli onkin sääopillisesti lähempänä todellista lämpöhuippua. Hassuahan se onkin nimittää juhannusta keskikesän juhlaksi, kun kesä on sillon vasta alkanut!
Kuva: Valtteri Mulkahainen
Karhunpalvontaa
Karhunpäivää on juhlittu suuren ja kunnioitetun metsän kuninkaan sekä kesän antimien kunniaksi. Kyseessä on myyttinen päivä, jolloin luonnon uskottiin olevan voimakkaimmillaan.
Joillekin suomensukuisille kansoille karhu on ollut jumalan poika, joka on laskettu taivaasta ihmisten käyttöön. Ihmisten tuli kohdella erityisellä kunnioituksella lahjaansa. Lauluissakin laulettiin, että karhu oli laskettu kultakorissa ja hopeaköysin taivaalta Otavan eli Ison karhun tähtikuviosta.
Tästä suomalaisen mytologian ehkä tärkeimmästä metsän villieläimestä Karhusta on kerrottu useammanlaisia syntytarinoita. Niitä on kerrottu joko loitsuissa, joilla suojellaan karjaa karhun hyökkäyksissä, tai niitä on laulettu tapetun karhun kunniaksi karhunpeijaisissa. Myös Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu useassa kohteessa.
Kuten Helluntaina, myös Karhun päivänä on ollut perinteenä että nuoret neidot ovat kulkueena vaeltaneet jollekin vuorelle helkavirsiä veisaten ja sitten tulleet takaisin. Karhun päivänä on uhrattu niin ruokaa kuin rahaakin, lehdoissa, kuppikivillä ja muissa pyhissä paikoissa. Suosittuja uhrattavia Karhulle olivat kuparilantit.
On helppo ymmärtää miksi karhu on noussut mytologiassa jumalankaltaiseksi olennoksi, onhan se helppo nähdä tavallaan ihmismäisenä olentona; Karhu on ihmisen tavoin kanta-astuja, eli se kävelee kantapäillään kuten me ja kykenee tarvittaessa kävelemään myös pystyasennossa. Ruokaillessaan karhu käyttää etutassujaan kuten ihmiset käsiään. Karhuemo on hellä ja suojeleva emo, joka puolustaa jälkeläisiään tarvittaessa jopa raivokkaasti.
- Ja kukapa meistä ihmisistä ei haluaisi vetäytyä talviunille.
Karhut ovat eri tavoin mukana myös monien kansojen satu- ja tarinaperinteessä, usein tavalla, joka viittaa uskomuksiin niiden erityisasemasta kaikkien eläinten joukossa. Karhu joutuu tarinoissa tosin myös usein Jäniksen, Ketun tai Suden jymäyttämäksi.
Virolaisessa kansanperinteessä heinäkuuta kutsuttiin karhukuuksi ja tämä päivä on ollut 1600-luvulta saakka karhunpäivä tai karhunpyhä, eli Karupäev tai karusepäev, jolloin palvottiin karhua vahinkojen ja vaaran välttämiseksi. Tällöin oli oltava karhulle mieliksi, jotta se ei repisi karjaa. Päivää vietettiin välttämällä työntekoa, sekä viemällä kirkkoon kuparilantteja uhrina Pyhälle Margaretalle.
Eräiden Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteissä karhu tavataan sankarien opastajana tai auttajana.
Ihmiset ovat kautta aikojen suhtautuneet karhuun yliluonnollisena olentona. Karhu on suurin petoeläin subarktisella ja kylmällä ilmastovyöhykkeellä ja lukuisat näiden alueiden kansat ovat vanhastaan pitäneet karhua pyhänä eläimenä.
Maailman suurin karhulaji on jääkarhu, jonka urokset painavat 300–800 kiloa. Maalla elävistä ruskeakarhun alalajeista suurin on Alaskassa elävä kodiakinkarhu, joka voi saavuttaa jopa 800 kilon painon. Suomessa suurin punnittu kaadettu ruskeakarhu painoi 361 kiloa.
Monta nimeä
Ruskeakarhu (Ursus arctos), - Euroopan suurin petoeläin - on Suomen kansalliseläin ja suomalaisen identiteetin symboli. Karhu -nimityksellä on useita synonyymejä, kuten mesikämmen, kontio, metsän omena, metsän kuningas, Tapio ja nalle. 'Karhu' -nimitys on alun perin tarkoittanut karheaa turkkia, mutta sittemmin se on vakiintunut karhun nimeksi. Kiertoilmauksia käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen.
Karhun ehkä vanhin nimitys on oksi, jolle on vastineita kaukaisemmissa suomalais-ugrilaisissa kielissä, joten se on ikivanha omaperäinen sana. Sanan vastine on nykysuomessa otso. Otso-sana on kirjakielinen muunnos oksi-sanan karjalaisesta ja itäsuomalaisesta deminutiivista ohto.
Jo ennen vanhaan tiedettiin, että karhut eivät viihdy ihmisasutuksen lähellä. Erään kivijärveläisen kansantarinan mukaan ensimmäinen karhu tuli ihmisten asumusten luokse tekemään pahaa, mutta sitten jättikokoinen mies iski karhua korvalliselle, ja karhu joutui anomaan armoa. Tehtiin sopimus: karhu lupasi siitä lähtien pysyä metsässä, syödä marjoja ja kuopia kusiaisia; lupasipa karhu myös nukkua koko talven mahtavana pesässään. Jos se kuitenkin tulisi takaisin, saisivat ihmiset sen sitten ampua ja keihästää. Lupauksensa se pitikin muutoin, mitä nyt joskus söi karjaa metsästä, omalta alueeltaan. Kertomus sivuaa myös uskomusta siitä, miksi kotieläimet tulivat ihmisten ilmoille: karhua pakoon.
Entisaikoina karhut pysyivätkin yleensä kaukana ihmisten asumuksista, koska rakentaminen, metsäteollisuus, tieverkosto ja muu ihmistoiminta ei ollut vielä samassa määrin pirstonut niiden ensisijaista elinympäristöä.
Kuva: karhun hammas
Karhun peijaiset
Peijaiset (peijahaiset, peijaat, peijaajaiset) ovat karhun tai muun ison riistaeläimen kaadon ja itse kaatajan sekä kaadetun eläimen kunniaksi järjestetyt pidot. Joissakin murteissa peijaiset on vanhastaan tarkoittanut myös hautajaisia tai erilaisia pitoja ylipäätään.
Rituaalissa saaliiksi saatu eläin pyrittiin palauttamaan uuteen elämään metsästysmaille. Peijaisilla pyrittiin turvaamaan, että metsässä olisi riistaa jatkossakin. Tällaisia rituaaleja tunnetaan monilta pohjoisilta kansoilta, itämerensuomalaisten lisäksi esimerkiksi obinugrilaisilta ja Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkailta.
Peijaisissa näkyy usko eläimen sielunvaellukseen. Peijaisissa lepytettiin saalista, jotta se haluaisi syntyä metsään uudelleen. Karhun kunniaksi järjestetyt pidot, karhunpeijaiset, ovat ainoa varmasti nykypäiviin säilynyt perinteinen suomalainen peijaisrituaali.
Esimerkiksi nykyiset hirvipeijaiset edustanevat uutta perinnettä, ollen lähinnä sosiaalinen tapahtuma, joihin yleensä kutsutaan jahdissa käytettyjen alueiden maanomistajia. Peijaisilla on joskus tarkoitettu muitakin juhlia ja puhekielessä sanalla saatetaan nykyään tarkoittaa mitä erilaisimpia asioita. Monilla luonnonkansoilla on ollut vastaavanlaisia toimituksia. Myös kalevalaisessa runoudessa on kuvauksia peijaisten kulusta.
Peijaisissa karhusta tehtiin ruokaa. Karhun lihaa syötiin, mutta talja ja pääkallo säilyivät kunniavieraina, joille puhuttiin, laulettiin, ja tarjottiin ruokaa ja juomaa.
Lopuksi karhun hampaat irrotettiin ja jaettiin metsästäjille. Karhun kallo ja muut luut vietiin tähän tarkoitukseen käytetylle kallohongalle. Kallo nostettiin ylös puun oksalle ja laitettiin katsomaan itään, jotta se näkisi auringonnousun. Kallohonka saattoi olla maailmanpuun vertauskuva. Kallon nostaminen ylös saattoi merkitä karhun sielun nostamista takaisin taivaaseen, josta se oli kerran laskettu. Karhun luut haudattiin puun juurelle. Samaa honkaa käytettiin usein, joten hongassa saattoi olla monien karhujen kalloja.
- Siperian jukagiirien karhupeijaisrituaaliin kuuluu vielä tänäkin päivänä tämän kallon palauttaminen pyhälle paikalle, jossa kallon suunta asetetaan länteen, laskevan auringon suuntaan, missä varjojen maailman uskotaan sijaitsevan.
Karhun kallojen rituaalinen säilyttäminen on levinnyt pohjoisen luonnonkansoille ja jo neandertalin ihmisen tiedetään luolalöytöjen perusteella tehneen niin. Oletettavasti eräs taustalla oleva uskomus on, että sielu asuu kallossa. Ehkä henki eli elämänvoima asui karhun lihassa ja siirtyi sen syöjiin, kun taas sielu jatkoi vaellustaan. Jos sielu oli tyytyväinen, se palasi metsään ja syntyi uudelleen tai uudeksi karhuksi. Vaikka karhua pelättiin (varsinkin uhkana kotieläimille) sen toivottiin tulevan takaisin, koska siitä sai lihaa, turkiksia ynnä muuta.
Tiesitkö muuten, että karhunrasvaa käytetään paikoin edelleen särkyjen ja kipujen poistoon ja karhuntaljalla makaamisen uskotaan parantavan selkäsäryn.
Jos kohtaat karhun, yritä pysyä tyynenä. On tärkeää pysähtyä ja lähteä rauhallisesti perääntymään. Samalla kannattaa puhua kuuluvalla äänellä ja välttää katsomasta karhua silmiin. Puhuminen on tärkeää siksi, että ihmisen äänen kuuleminen antaa karhulle tärkeää lisäinformaatiota siitä, mikä kulkija sillä on vastassa. Juosta ei saa. Juokseminen voi lisätä karhun saalistusviettiä, jolloin riskinä on, että saa otson kimppuunsa. Niissä äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa, joissa karhu ei pakene vaan käy päälle, tärkein ohje on käydä maahan makaamaan päätä ja niskaa käsillä suojaten ja olla niin liikkumatta kuin mahdollista.
Lähdetekstit:
Wikipedia
Noidankoto
Nuuksion taika.fi.
Kalmistopiiri.fi.
Ilmatieteenlaitos
Kotiliesi
