Ajelimme eilen Hanin kanssa pitkin ja poikin
pysähdellen välillä kuvaamaan kaikkea kiinnostavaa.
Toisen kerran elämässäni annoin hevoselle
jotakin kädestäni, nimittäin voikukanlehden, tuolle tummemmalle
orille. Tuo vaalea ei huolinut mitään, haisteli vain sieraimet suurina
ojentamaani voikukanlehteä.
Olen viimeksi nelivuotiaana Papan käskystä ojentanut porkkanaa
Liisa-nimiselle hevoselle, ja luulen että pyörryin, kun hevonen
käänsi päänsä minua kohti ja paljasti kaikki jättikokoiset likaiset hampaansa!
-En nimittäin muista mitään enempää siitä tilanteesta. =)
Eilen
käsi vapisten
onnistuin pyörtymättä ojentamaan lehden, kaksikin. =)
Pysähtelimme niittyjen varsille...
 |
| Jättimäisiä heinäpaaleja siisteissä riveissä... |
Peltojen reunoille...
Järvien rannoille itikoiden ruuaksi....
Metsän reunamille pehmeää vihreyttä ihailemaan...
Late bongaili perhosia kameransa kanssa...
Tämä yksilö oli ainoa, josta miekin sain napattua kuvan...
Minä metsästin kamerani linssiin kukkia.
Ah, vanamo tuoksuu ihanalle... =)
Sinivalkoinen lupiinin värimuunnos ilahdutti tienpenkalla.
Ja niin kuin aina automatkoilla, mie bongailin pilviä.
Tämä näytti ylikiehuvalta kattilalta.
Juu, juu, ihan totta! ;D
PS:
Miksi muuten tälläkin seudulla tuntuu sunnuntai olevan yleinen nurmikonleikkauspäivä?
Niin se kyllä oli varmaan Keravallakin, ah aina! =(
Meillä aikanaan kotona opetettiin että sellaiset hommat piti tehdä muulloin, koska sunnuntaina pitää saada olla rauhassa kaikilta ylimääräisiltä ääniltä ja meteliltä.
Suloinen suvisunnuntai on luotu suloiseen nirvanassa oloon,
palautumiseen kaikesta hälystä...
Jos ei saa olla sunnuntainakaan meteliltä rauhassa, pitänee ottaa auto ja ajaa pois kauas,
kuvaamaan ja ihailemaan rauhallisempia maisemia. Näin me eilen teimme.
