Kahtiajakautuneita ajatuksia

Toiset kovasti innostuvat syksystä. 

Sanovat hirveästi siitä tykkäävänsä. 

Minä en tiedä mitä ajattelisin. 

Miten voi tykätä siitä että kaikki 

kaunis kuolee ja katoaa pihamaalta. 

Syksy haisee pilaantuneilta sieniltä... 

ja niistähän minä en myöskään pidä. 

 

Viimeiset kukkatervehdykset olen 

 kantanut sekä sisälle maljakoihin 

että maljakoista pois, takaisin pihan 

perälle... 

Tosi masentavan alakuloista. 

Kesä alkaa niin auttamattomasti olla 

ohitse. Hymähdyttää uutisten "Intiaanikesä" 

-ilmoitukset näille syyskuun loppupäiville. 

Mikä ihmeen intiaani? Mikä kesä? Syksy nyt on. 

Ihan tavallinen, suomalainen syksy, jossa 

on sekä lämpimiä että kylmiä jaksoja. 

Intiaanit paleltuisivat täällä. 

Niin minäkin. 

Olen kaivanut jo toppatakin esille 

ja käynyt se päälläni asioilla. 

Kysyvät miten talvella sitten 

tarkenen. 

No sepä se, 

- kun en tarkene. 

Kaikki mitä olit ajatellut tehdä,  

kaikki mitä olit päättänyt nähdä,

ja kaikki mitä halusit kokea 

tänä kesänä

on nyt vähän myöhäistä. 

Tää on niin syksyä. 

 Minua ei saa ilahtumaan 

syksystä edes punaiset ja 

keltaiset puunlehdetkään... 

Tai no, ehkä vähäsen. 

Mutta kun nekin 

tippuvat pian pois 

- joten se siitä. 

Mikään ei pysy ennallaan. 

Kaikki muuttuu tai katoaa... 

Aikaa ei voi pysäyttää 

vaikka haluaisi.

Vaikka kuinka viisarien 

kulkua estelisi, 

vaikka niiden reunoissa 

painona roikkuisi...

Pitää tyytyä tähän 

kylmään ja ikävään. 

Neuloa villapaitoja. 

Ihteänsä sitten raapia. 

Houkutella pikkujutuista hymyjä... 

Tää on vain elämää...