Tiistai, tammikuun viimeinen päivä alkoi kauniilla auringonpaisteella.
Kuvailin tunnelmia pihamaalla.
Yläkertaan teetetyt ikkuna-elementit saapuvat aamupäivällä pihaan lavassaan.
Ovatpa ne kauniita ja komeita.
Illalla kannoimme nuo todella painavat ikkunaelementit
sisälle, olohuoneeseen turvaan.
Niiden kantaminen kahdestaan rappusia sisälle oli vähän
vaivalloista ja myöhemmin Hani syyttelikin itseään
että jospa se rehkimiminen
olisi aiheuttanut sen
mitä myöhemmin tapahtui...
Talon ympärillä puut kylpivät auringossa.
Oksat selkeästi ihan lämmittelivät auringon säteissä.
Oli raukean tyypillinen pakkaspäivä.
Illalla mentäisiin saunaan.
Hani on ottanut sen päivän saunapäiväksi.
Mie olen tottunut jo lapsuudesta asti siihen
että keskiviikko on viikon keskellä saunapäivä.
Mutta yhdessäolo on sopeutumista
toisen tapoihin.
Miksi ei tiistaikin olisi
ihan hyvä saunapäivä.
Kaikki oli ihan ok.
Menen kylpyhuoneseen ja crohniripulointikohtaus onkin tosi raju. Minulle tulee siitä kaikesta jälleen hyvin etova ja pyörryttävä olo. Tahtoisin käydä lattialle maate, niin kuin usein olen joutunut vessan lattialle maate käymään, kun ei ole kannattanut sieltä lähteä pois muutamiin tunteihin...
Enempää en millään muista tästä vessakerrasta...
Herään, melkein tuntia myöhemmin lattialta mahaltani, verilammikosta.
Alan huutaa nähdessäni verta niin paljon.
Sitä on käsissäni ja vaatteissani ja päähäni sattuu kovasti.
Hani herää, tulee ääntä kohti, avaa kylpyhuoneen oven ja kauhistuu minut
nähdessään, ottaa pari askelta taaksepäin ja alkaa
hänkin huutaa mitä ihmettäkamalaa täällä on tapahtunut!
Tajuan, että olen pyörtynyt, kaatunut ja satuttanut
itseni, ja saan sen sanottua mutta pian en pysty edes puhumaan kunnolla!
Yritän kyllä puhua, mutta kuulen koko ajan sanovani sanat
ihan omituisesti. Ne eivät tule ulos suustani niin kuin
niiden pitäisi vaan ihan väärin.
Itken, enkä uskalla nousta lattialta.
Mies etsii, mistä se kaikki veri on tullut, eikä löydä haavoja,
kunnes nostan päätäni, siirrän kasvoiltani otsahiuksia
pois tieltä että näkisin miehen paremmin ja silloin mies
kiroilee kauhistuneesti.
-Sulla on hirveä ammottava haava otsassasi!
En uskalla edelleen nousta, tunnustelen otsaani mutta se
tuntuu tunnottomalta ja kädet vereentyvät entisestään.
Saan jotenkin sanottua että haluaisin peilin ja mies ojentaa sen.
-Ehkä ei olisi pitänyt, sillä näen peilistä että otsani on suorastaan halki!
Kauhistun itsekin ja mies alkaa touhottaa että nyt olisi lähdettävä äkkiä
sairaalaan, soittaa hätänumeroon ja selittää mitä on tapahtunut.
Minä makaan edelleen vatsallani enkä usko koko tapahtunutta todeksi.
Tuntia aiemmin oli kaikki ihan hyvin
ja nyt makaan ammottava haava päässäni kylpyhuoneessamme...?!!
Ambulanssi saapuu pian. Toinen ambulanssimiehistä oli minulle varustekassia pakanneelle Hanille sanonut, ettei kannata tulla mukaan. "Ei siellä ekaan kolmeen tuntiin tapahtu kuitenkaan mitään. Soitat sitten myöhemmin..." Mies pakkaa minulle mukaan kännykänkin vaihtovaatteiden ja tyhjän lompakkoni seuraksi.
Minut viedään PHKS:aan, ei anneta nukahtaa matkalla. Minua oksettaa mutta laitetaan tippa ja samaan syssyyn pahoinvoininestolääkettä. Minua palelee, koska ambulanssimiehet ottivat eteisessä pois jaloistani rakkaat Maman antamat valkoiset yövillasukat. Koetin kyllä vastustella sukkien poisottoa, koska tiedän villasukkien mahtuvan loistavasti miun kenkiiini, mutta taas senkin selityksen sanat katosivat jonnekin hämärään. Jalkani ovat nyt paljaina ulkokengissä. Päälläni minulla on verinen yöpaita sekä pitkät veriset kirppiskalsarit, sekä ambulanssimiesten eteisen naulakosta päälleni vipuilema Hanin fleesepusero, vaikka sitäkin yritin vastustella.
-Ei, ei! Olisin halunnut oman takkini, mutta en saa sitäkään sanottua.
Ambulanssiin lisätään lämpöä koska tärisen niin kovin ja saan päälleni valkoisen froteepeiton. Takaraivoon sattuu ja sieltäkin bongataan iso kuhmu.
Minä olen huolissani Hanista. Siitä, onko se nyt huolissaan minusta, ja siitä, että nyt en pääsekään huomenna Maman kanssa Lahden torille markkinoille...
En saa lupaa nukkua autossa. Toinen ambulanssimies käskee minun puhua mutta puhun kuulema liian hiljaa ja minun pitäisi muka huutaa hänelle. Katson miestä ja miun tekee mieli sanoa, ettei minulla oikeastaan ole hänelle mitään asiaa, mutta en jaksa edes yrittää sanoa niin.
Ambulanssimies käskee minun vähän väliä puristaa käsiään, irvistää hänelle, hymyillä sekä näyttää kieltä, mutta mie en nyt enää jaksaisi, ties monettako kertaa. Minua alkaa kovin nukuttaa, mutta mies komentaa pitämään silmät auki ja käskee kuljettajaa nopeuttamaan auton vauhtia. Huomaan moottorin äänestä vauhdin nousseen. Ei taida olla paljoa muita ihmisiä liikkeellä keskellä pakkasyötä. Minäkin olisin mieluummin omassa sängyssäni. Toivon että tämä olisi vain todentuntuinen ja pelottava uni. Mutta se on totta...
Minusta otetaan sairaalassa verikokeita ja kiikutetaan kallokuvaukseen. Odotan jalat palellen froteisen peiton alla seinäkelloa katsellen. Vähän väliä joku tulee komentamaan etten saa nukkua. Kuuntelen kuinka rattijuopolta otetaan poliisin läsnäollessa verikoetta. Nostan hiukan päätäni ja poliisi katsoo hetken minua. Joku nainen on samassa huoneessa kriittisessä tilassa ja hänen tilaansa kerrataan uudelleen ja uudelleen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan puhelimitse. Tiedän missä nainen makaa tiedottomana sängyllään ja toivon kovasti että hän heräisi... Olinhan miekin herännyt... Jos en olisi herännyt, olisin varmasti vuotanut kuiviin aamukuuteen mennessä, kun Hani olisi herännyt lähteäkseen töihin...
Saan särkylääkettä tippana, kun kallokuvaa on tutkittu. Huomaan osaavani jälleen puhua ainakin melkein kaikki sanat. Pääsen jopa pisulle. Sänkyni työnnetään vessan ovelle, miut autetaan pois korkealta pediltä, tippa-iita lähtee kaverikseni. On helpotus huomata omien jalkojensa kantavan. Pääsen samalla pesemään veriset käteni ja hiukan putsaamaan naamaanikin. Hiukseni ovat ihan sekaiset ambulanssissa laitetun kääreen alla, niille en voi tehdä mitään. Hoitaja on käskenyt minun painaa hälytystä kun olen valmis. Mie painan nappia ja hän saapuu ovesta kuittaamaan hälyn.
-Täällähän on niin puhdas tyttö, mieshoitaja tokaisee ja vie minut takaisin tilaan, josta lähdimme. Naisen vuode on kadonnut. Minä tahtoisin kovasti nukkua.
Noin neljän tunnin päästä sairaalaan saapumisestani, saapuu huoneeseen uniltaan herätetty kirurgi joka saapuu sängyn viereen ja sanoo "kursivansa tän kokoon." Tarvitsen lisää puudutetta pariin kertaan tikkien laiton aikana, minua oksettaa ja saan suoraan tippaan lisää pahoinvoinninestolääkitystä.
Myöhemmin minut päätetään laittaa tarkkailuun, ja saan puhtaita vaatteita ja vihdoin sukat paleleviin jalkoihini. Hoitaja työntää veriset vaatteeni koriin sänkyni alle, jossa miehen pakkaama reppu odottelee. Minut viedään huoneeseen jossa on jo yksi nukkuva potilas sermin takana. Minuun kytketään sydänmonitori ja oikean käden keskisormeen anturi. Tippapullojen letkut estävät liikettä oikealla ja verenpainemittarin johto vasemmalla.
Nyt saisin kuulema jopa hiukan nukkua. Yritänkin, mutta henkilökunta ilakoi käytävällä ja kolistelee jotakin metallipönttöjä ja jokin laite mekkaloi. Olisipa korvatulpat. Nukahdan hetkeksi johonkin horrokseen, mutta laitteet pääni takana alkavat pitää kovaa meteliä ja herättävät minut. Yritän nukahtaa uudelleen, mutta sama juttu, piipitys yltyy ja herättää minut toistamiseen. Hoitaja tulee sanomaan, että hengitän niin hassusti että laitteet reagoivat...
Kohta taas pitää päästä vessan ja painan hälytystä. Kuiskiva mieshoitaja päästää minut irti laitteista ja saan taas tippa-iitan mukaani. Palaan omin toimin huoneen vessasta takaisin korkealle, asteen verran pehmeämmälle petille kuin mitä päivystyksessä oli, ja olen iloinen ettei hoitaja palaakaan laittamaan kiinni laitteita. Laitteet silti piippaavat itsekseen ja ihmettelen, kuinka se toinen potilas nukkui sikeää unta melusta huolimatta.
Kännykkäni on piipannut, kun olin vessassa ja siellä Hani kyselee miten asia etenee. Kello on aamulla jo niin paljon, että tiedän miehen olevan aamukahvillaan. Koetan kirjoittaa hänelle viestiä mutta koska vierustoveri nukkuu sikeästi, päätänkin soittaa miehelle. Kerron kuiskaten että miulla on sitten aivotärähdys, yllätys-yllätys, jonka hän jo tietää ja kokonaista yhdeksän tikkiä päässäni. Niin kirurgi oli sanonut, kun kysyin montako tikkiä hän otsaani laittoi.
-Eikä, mies sanoo hiljaa tikkien määrästä.
Hän toteaa unohtaneensa kiireessä laittaa minulle mukaan avaimet ja rahaa. Tietää jotta lompakkoni on tyhjä, niin kuin tilinikin. Köyhä runoilija nääs...
Hän sanoo jäävänsä pois töistä ja odottavansa että soitan mitä sairaalassa sanovat.
Käytävällä alkaa melu yltyä. Ei kannata edes yrittää enää nukkua. Hoitaja saapuu laittamaan piuhat takaisin kiinni. Naapuri sermin takana herää ja menee vessaan. Moikkaamme ja juttelemme. Hän on eilen tyky-tilaisuudessa rehkinyt kahvakuulan kanssa käsivartensa puuduksiin. Myös hän on unohtanut tutut sanat sen kohtauksensa aikana, mutta en kehtaa kertoa, että niin miullekin yöllä kävi. Luulisi pian, että matkin häntä. Tippa tekee taas miulle pisuhädän ja pitää kutsua hoitaja päästämään minut irti laitteista. Saan sydänkäyrän tarraläpysköistä aina kutisevan ihottuman ja ne alkavat nyt jo taas kutista. Pääsen sinne vessaan rapsuttelemaan ihoa tarrojen kohdalta. Vihreä sairaala-asu on oikeastaan ihan mukavan näköinen ja sen kaula-aukko on miun mieleeni. Mutta hiukseni ovat kovettuneet veriseksi kovaksi limpuksi pääni päälle. Ei auta, vaikka hoitaja tuo meile kummallekin kamman, sekä hammasharjan. Kammalla ei voi tehdä mitään miun takkupäälleni. Hammasharjalla sentään on käyttöä.
Hyvästelen muutaman tunnin kuluttua herttaisen serminaapurini ja pääsen aamupäivällä kotiin kun vakuutan ettei enää satu ja että haluan kotiin. Hani hakee minut ja menee sitten töihinsä. Mie menen kylpyhuoneeseen ja näen kuinka mies on yrittänyt siivota pois verta lattialta, mutta sitä on siellä kuitenkin. Päänsärky alkaa koveta, kun en ole enää kiinni tippa-iitan hellästi kivunvievässä lääkepullossa. Omat särkylääkkeet tuntuvat toivottoman tehottomilta. Viimein keksin ottaa särkyyn reumaan tarkoitetuttuja lääkkeitäni, jotka hillitsevät myös pääkipuani. Huilailen kotona ja juttelen sekä viestittelen Mamalle ja lapsille. Illalla pääsen omaan petiin ja nukun liikkumatta ihan samalla paikallani monta tuntia. Olinhan ollut niin monta tuntia tässä välillä hereillä. Välillä heräilen ja kipu varsinkin takaraivolla sähköttää että totta se kaikki oli. Pitää vaihtaa asentoa harkiten, ettei otsa tai takaraivo kovin osu tyynyyn.
Vasta seuraavan päivän aamuna seison suihkussa (tikkejä ei saanut eiemmin kastella) kauan aikaa lämpöisen veden alla ja annan veden liottaa vereltä haisevat hiukseni sekä liimalapun otsaltani. Kovettunut veri ei tahdo lähteä hiuksistani. Pesen hyväntuoksuisella shampoolla hiuksia hitaasti, koska haluan sen hajun pois.
Pesen myös sen kylpyhuoneen lattian. En halua nähdä niitä verijälkiä siinä.
Suihkun jälkeen peilin edessä irrotan liimalapun ja näen ensimmäistä kertaa otsani paikattuna. Kursittuna. Lasken, että tikkejä onkin kymmenen. Haava ulottuu hiusrajasta vasempaan kulmakarvaan saakka. Kulmakarvojen seassa on se kymmenes tikki.
Ei, hetkinen, näinhän minä sen jo kertaalleen. Kun sairaalassa aamulla vaihdettiin rasvalaput ja haavansuojukset, hoitaja kysyi, haluanko käydä vessan peilistä katsomassa haavaa. Mie halusin. Peilin edessä kuitenkin väkisin purskahdin hiljaiseen itkuun. Mieshoitaja tuli perässäni vessaan, ja silitti olkapäätäni, sanoen arven parantuvan nopeasti. Kiitos hänelle siitä.
Kotipeilistä katselen kuinka vasen silmäni on muuttunut mustanvioletinkirjavaksi ja turvonnut. Takaraivolla on komea kuhmu edelleen arkana. Päätän, etten laita tikkien päälle enää liimalappuja.
Föönaan hiuksia kuivemmiksi ja yritän tottua peilikuvaani. Mietin miten hirveältä se näky onkaan näyttänyt kun Hani kertoi, että ammottavasta haavastani oli näkynyt kalloani...
Puen päälleni, etten palelisi ja palaan kameran kanssa kylpyhuoneeseen. Nostan äsken hurjannäköisen otsani päälle kevyesti kampaamani otsahiukset sivuun ja kuvaan naamaani, noin puolitoista vuorokautta onnettomuuden jälkeen. Laitan kuvani esille fb-sivulleni, (jonne olen tauon jälkeen palannut takaisin.) Järkytän varmasti monia kuvallani. Saan monta ihanaa viestiä, tsemppauksia ja paranemistoivotuksia jotka kaikki ovat kuin pieniä varovaisia lohtuhaleja!
Saan myös paljon arvenhoito-ohjeita...
Eräs ystävä toteaa miulla olleen varmasti enkelinsiipi jossain tässä mukana, koska... No niin... On se varmasti ollutkin. Miun suojelusenkelini. <3
Mie yritän aina laittaa kuvistani esille jotakin kaunista ja nyt sitten esitän näin rujon ja kamalan kuvan.
Kuvan minusta juuri nyt, yllättävän onnettomuuden jäljiltä.
Sairaalassa diagnoosina pyörtymiselleni epäillään crohnin tilan huononemista. Eli crohn kaatoi miut tuolla lailla. Kiitosta vaan ikuiselle suolistoloiselleni nyt tästäkin. =(
Vanhoissa -ja miksei uudemmissakin- elokuvissa naiset aina pyörtyvät sievästi, lysähtäen kasaan helmojensa keskelle kevyesti huoahtaen, tai jonkun herrasmiehen käsivarsille, eivätkä he todellakaan satuta näin pahasti itseään.
Mutta vaikka kuinka katselen kylpyhuonetta nyt, en voi ymmärtää, mihin minä osuin satuttaessani itseni noin pahoin. Tiedän vain, että heräsin tajuttomuudestani vatsallani maaten, otsa lattiassa, hartiat hieman koholla, niin että nytkin on jumi hartioissa.
Mie en ole ikinä eläissäni käynyt hierojalla, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että sellaisen käsittely voisi tehdä selälleni ja hartioilleni hyvää. Pitäisi vaan ensin laittaa itselleni silmälappu ja pipo, ettei hän pelästyisi, ja varoittaa, ettei päästä hieroisi...
PS: On Hani laittanut särkyvoidetta yläselkääni, ja se on hiukan vienyt terää jumilta.
Merkillisesti takaraivon kuhmun kohdilta päätäni särkee riipomalla...
