3.2.2012

Hiuskarvan varassa?



Tiistai, tammikuun viimeinen päivä alkoi kauniilla auringonpaisteella.
Kuvailin tunnelmia pihamaalla.

Yläkertaan teetetyt ikkuna-elementit saapuvat aamupäivällä pihaan lavassaan. 
Ovatpa ne kauniita ja komeita. 


Illalla kannoimme nuo todella painavat ikkunaelementit
sisälle, olohuoneeseen turvaan.

Niiden kantaminen kahdestaan rappusia sisälle oli vähän
vaivalloista ja myöhemmin Hani syyttelikin itseään
että jospa se rehkimiminen
olisi aiheuttanut sen
mitä myöhemmin tapahtui... 


Talon ympärillä puut kylpivät auringossa. 


Oksat selkeästi ihan lämmittelivät auringon säteissä. 


Oli raukean tyypillinen pakkaspäivä.

Illalla mentäisiin saunaan.
Hani on ottanut sen päivän saunapäiväksi.
Mie olen tottunut jo lapsuudesta asti siihen
että keskiviikko on viikon keskellä saunapäivä.
Mutta yhdessäolo on sopeutumista
toisen tapoihin.

Miksi ei tiistaikin olisi
ihan hyvä saunapäivä.



Kaikki oli ihan ok. 


Ainakin puoleen yöhön asti, kaikki oli ok jolloin heräsin kun minulle tuli todella huono olo. Vatsa oli hirmuisen kipeä ja ihan sekaisin, niin kuin se usein on tätä crohnia sairastaessani.
Menen kylpyhuoneseen ja crohniripulointikohtaus onkin tosi raju. Minulle tulee siitä kaikesta jälleen hyvin etova ja pyörryttävä olo. Tahtoisin käydä lattialle maate, niin kuin usein olen joutunut vessan lattialle maate käymään, kun ei ole kannattanut sieltä lähteä pois muutamiin tunteihin...

Enempää en millään muista tästä vessakerrasta...

Herään, melkein tuntia myöhemmin lattialta mahaltani, verilammikosta.
Alan huutaa nähdessäni verta niin paljon.
Sitä on käsissäni ja vaatteissani ja päähäni sattuu kovasti.
Hani herää, tulee ääntä kohti, avaa kylpyhuoneen oven ja kauhistuu minut
nähdessään, ottaa pari askelta taaksepäin ja alkaa
hänkin huutaa mitä ihmettäkamalaa täällä on tapahtunut! 


Tajuan, että olen pyörtynyt, kaatunut ja satuttanut
itseni, ja saan sen sanottua mutta pian en pysty edes puhumaan kunnolla!
Yritän kyllä puhua, mutta kuulen koko ajan sanovani sanat
ihan omituisesti. Ne eivät tule ulos suustani niin kuin
niiden pitäisi vaan ihan väärin.
Itken, enkä uskalla nousta lattialta.

Mies etsii, mistä se kaikki veri on tullut, eikä löydä haavoja,
kunnes nostan päätäni, siirrän kasvoiltani otsahiuksia
pois tieltä että näkisin miehen paremmin ja silloin mies
kiroilee kauhistuneesti.
-Sulla on hirveä ammottava haava otsassasi!
En uskalla edelleen nousta, tunnustelen otsaani mutta se
tuntuu tunnottomalta ja kädet vereentyvät entisestään.
Saan jotenkin sanottua että haluaisin peilin ja mies ojentaa sen.
-Ehkä ei olisi pitänyt, sillä näen peilistä että otsani on suorastaan halki!
Kauhistun itsekin ja mies alkaa touhottaa että nyt olisi lähdettävä äkkiä
sairaalaan, soittaa hätänumeroon ja selittää mitä on tapahtunut.
Minä makaan edelleen vatsallani enkä usko koko tapahtunutta todeksi.

Tuntia aiemmin oli kaikki ihan hyvin
ja nyt makaan ammottava haava päässäni kylpyhuoneessamme...?!!

Ambulanssi saapuu pian.  Toinen ambulanssimiehistä oli minulle varustekassia pakanneelle Hanille sanonut, ettei kannata tulla mukaan. "Ei siellä ekaan kolmeen tuntiin tapahtu kuitenkaan mitään. Soitat sitten myöhemmin..." Mies pakkaa minulle mukaan kännykänkin vaihtovaatteiden ja tyhjän lompakkoni seuraksi.

Minut viedään PHKS:aan, ei anneta nukahtaa matkalla. Minua oksettaa mutta laitetaan tippa ja samaan syssyyn pahoinvoininestolääkettä. Minua palelee, koska ambulanssimiehet ottivat eteisessä pois jaloistani rakkaat Maman antamat valkoiset yövillasukat. Koetin kyllä vastustella sukkien poisottoa, koska tiedän villasukkien mahtuvan loistavasti miun kenkiiini, mutta taas senkin selityksen sanat katosivat jonnekin hämärään. Jalkani ovat nyt paljaina ulkokengissä. Päälläni minulla on verinen yöpaita sekä pitkät veriset kirppiskalsarit, sekä ambulanssimiesten eteisen naulakosta päälleni vipuilema Hanin fleesepusero, vaikka sitäkin yritin vastustella.
-Ei, ei! Olisin halunnut oman takkini, mutta en saa sitäkään sanottua.

Ambulanssiin lisätään lämpöä koska tärisen niin kovin ja saan päälleni valkoisen froteepeiton. Takaraivoon sattuu ja sieltäkin bongataan iso kuhmu.
Minä olen huolissani Hanista. Siitä, onko se nyt huolissaan minusta, ja siitä, että nyt en pääsekään huomenna Maman kanssa Lahden torille markkinoille...

En saa lupaa nukkua autossa. Toinen ambulanssimies käskee minun puhua mutta puhun kuulema liian hiljaa ja minun pitäisi muka huutaa hänelle. Katson miestä ja miun tekee mieli sanoa, ettei minulla oikeastaan ole hänelle mitään asiaa, mutta en jaksa edes yrittää sanoa niin. 

Ambulanssimies käskee minun vähän väliä puristaa käsiään, irvistää hänelle, hymyillä sekä näyttää kieltä, mutta mie en nyt enää jaksaisi, ties monettako kertaa. Minua alkaa kovin nukuttaa, mutta mies komentaa pitämään silmät auki ja käskee kuljettajaa nopeuttamaan auton vauhtia. Huomaan moottorin äänestä vauhdin nousseen. Ei taida olla paljoa muita ihmisiä liikkeellä keskellä pakkasyötä. Minäkin olisin mieluummin omassa sängyssäni. Toivon että tämä olisi vain todentuntuinen ja pelottava uni. Mutta se on totta...

Minusta otetaan sairaalassa verikokeita ja kiikutetaan kallokuvaukseen. Odotan jalat palellen froteisen peiton alla seinäkelloa katsellen. Vähän väliä joku tulee komentamaan etten saa nukkua. Kuuntelen kuinka rattijuopolta otetaan poliisin läsnäollessa verikoetta. Nostan hiukan päätäni ja poliisi katsoo hetken minua. Joku nainen on samassa huoneessa kriittisessä tilassa ja hänen tilaansa kerrataan uudelleen ja uudelleen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan puhelimitse. Tiedän missä nainen makaa tiedottomana sängyllään ja toivon kovasti että hän heräisi... Olinhan miekin herännyt... Jos en olisi herännyt, olisin varmasti vuotanut kuiviin aamukuuteen mennessä, kun Hani olisi herännyt lähteäkseen töihin...

Saan särkylääkettä tippana, kun kallokuvaa on tutkittu. Huomaan osaavani jälleen puhua ainakin melkein kaikki sanat. Pääsen jopa pisulle. Sänkyni työnnetään vessan ovelle, miut autetaan pois korkealta pediltä, tippa-iita lähtee kaverikseni. On helpotus huomata omien jalkojensa kantavan. Pääsen samalla pesemään veriset käteni ja hiukan putsaamaan naamaanikin. Hiukseni ovat ihan sekaiset ambulanssissa laitetun kääreen alla, niille en voi tehdä mitään. Hoitaja on käskenyt minun painaa hälytystä kun olen valmis. Mie painan nappia ja hän saapuu ovesta kuittaamaan hälyn.
-Täällähän on niin puhdas tyttö, mieshoitaja tokaisee ja vie minut takaisin tilaan, josta lähdimme. Naisen vuode on kadonnut. Minä tahtoisin kovasti nukkua.

Noin neljän tunnin päästä sairaalaan saapumisestani, saapuu huoneeseen uniltaan herätetty kirurgi joka saapuu sängyn viereen ja sanoo "kursivansa tän kokoon." Tarvitsen lisää puudutetta pariin kertaan tikkien laiton aikana, minua oksettaa ja saan suoraan tippaan lisää  pahoinvoinninestolääkitystä.
Myöhemmin minut päätetään laittaa tarkkailuun, ja saan puhtaita vaatteita ja vihdoin sukat paleleviin jalkoihini. Hoitaja työntää veriset vaatteeni koriin sänkyni alle, jossa miehen pakkaama reppu odottelee. Minut viedään huoneeseen jossa on jo yksi nukkuva potilas sermin takana. Minuun kytketään sydänmonitori ja oikean käden keskisormeen anturi. Tippapullojen letkut estävät liikettä oikealla ja verenpainemittarin johto vasemmalla.

Nyt saisin kuulema jopa hiukan nukkua. Yritänkin, mutta henkilökunta ilakoi käytävällä ja kolistelee jotakin metallipönttöjä ja jokin laite mekkaloi. Olisipa korvatulpat. Nukahdan hetkeksi johonkin horrokseen, mutta laitteet pääni takana alkavat pitää kovaa meteliä ja herättävät minut. Yritän nukahtaa uudelleen, mutta sama juttu, piipitys yltyy ja herättää minut toistamiseen. Hoitaja tulee sanomaan, että hengitän niin hassusti että laitteet reagoivat...

Kohta taas pitää päästä vessan ja painan hälytystä. Kuiskiva mieshoitaja päästää minut irti laitteista ja saan taas tippa-iitan mukaani. Palaan omin toimin huoneen vessasta takaisin korkealle, asteen verran pehmeämmälle petille kuin mitä päivystyksessä oli, ja olen iloinen ettei hoitaja palaakaan laittamaan kiinni laitteita. Laitteet silti piippaavat itsekseen ja ihmettelen, kuinka se toinen potilas nukkui sikeää unta melusta huolimatta.

Kännykkäni on piipannut, kun olin vessassa ja siellä Hani kyselee miten asia etenee. Kello on aamulla jo niin paljon, että tiedän miehen olevan aamukahvillaan. Koetan kirjoittaa hänelle viestiä mutta koska vierustoveri nukkuu sikeästi, päätänkin soittaa miehelle. Kerron kuiskaten että miulla on sitten aivotärähdys, yllätys-yllätys, jonka hän jo tietää ja kokonaista yhdeksän tikkiä päässäni. Niin kirurgi oli sanonut, kun kysyin montako tikkiä hän otsaani laittoi.
-Eikä, mies sanoo hiljaa tikkien määrästä.
Hän toteaa unohtaneensa kiireessä laittaa minulle mukaan avaimet ja rahaa. Tietää jotta lompakkoni on tyhjä, niin kuin tilinikin. Köyhä runoilija nääs...
Hän sanoo jäävänsä pois töistä ja odottavansa että soitan mitä sairaalassa sanovat.

Käytävällä alkaa melu yltyä. Ei kannata edes yrittää enää nukkua. Hoitaja saapuu laittamaan piuhat takaisin kiinni. Naapuri sermin takana herää ja menee vessaan. Moikkaamme ja juttelemme. Hän on eilen tyky-tilaisuudessa rehkinyt kahvakuulan kanssa käsivartensa puuduksiin. Myös hän on unohtanut tutut sanat sen kohtauksensa aikana, mutta en kehtaa kertoa, että niin miullekin yöllä kävi. Luulisi pian, että matkin häntä. Tippa tekee taas miulle pisuhädän ja pitää kutsua hoitaja päästämään minut irti laitteista. Saan sydänkäyrän tarraläpysköistä aina kutisevan ihottuman ja ne alkavat nyt jo taas kutista. Pääsen sinne vessaan rapsuttelemaan ihoa tarrojen kohdalta. Vihreä sairaala-asu on oikeastaan ihan mukavan näköinen ja sen kaula-aukko on miun mieleeni. Mutta hiukseni ovat kovettuneet veriseksi kovaksi limpuksi pääni päälle. Ei auta, vaikka hoitaja tuo meile kummallekin kamman, sekä hammasharjan. Kammalla ei voi tehdä mitään miun takkupäälleni. Hammasharjalla sentään on käyttöä.



Hyvästelen muutaman tunnin kuluttua herttaisen serminaapurini ja pääsen aamupäivällä kotiin kun vakuutan ettei enää satu ja että haluan kotiin. Hani hakee minut ja menee sitten töihinsä. Mie menen kylpyhuoneeseen ja näen kuinka mies on yrittänyt siivota pois verta lattialta, mutta sitä on siellä kuitenkin. Päänsärky alkaa koveta, kun en ole enää kiinni tippa-iitan hellästi kivunvievässä lääkepullossa. Omat särkylääkkeet tuntuvat toivottoman tehottomilta. Viimein keksin ottaa särkyyn reumaan tarkoitetuttuja lääkkeitäni, jotka hillitsevät myös pääkipuani. Huilailen kotona ja juttelen sekä viestittelen Mamalle ja lapsille. Illalla pääsen omaan petiin ja nukun liikkumatta ihan samalla paikallani monta tuntia. Olinhan ollut niin monta tuntia tässä välillä hereillä. Välillä heräilen ja kipu varsinkin takaraivolla sähköttää että totta se kaikki oli. Pitää vaihtaa asentoa harkiten, ettei otsa tai takaraivo kovin osu tyynyyn.

Vasta seuraavan päivän aamuna seison suihkussa (tikkejä ei saanut eiemmin kastella) kauan aikaa lämpöisen veden alla ja annan veden liottaa vereltä haisevat hiukseni sekä liimalapun otsaltani. Kovettunut veri ei tahdo lähteä hiuksistani. Pesen hyväntuoksuisella shampoolla hiuksia hitaasti, koska haluan sen hajun pois.
Pesen myös sen kylpyhuoneen lattian. En halua nähdä niitä verijälkiä siinä.

Suihkun jälkeen peilin edessä irrotan liimalapun ja näen ensimmäistä kertaa otsani paikattuna. Kursittuna. Lasken, että tikkejä onkin kymmenen. Haava ulottuu hiusrajasta vasempaan kulmakarvaan saakka. Kulmakarvojen seassa on se kymmenes tikki.

Ei, hetkinen, näinhän minä sen jo kertaalleen. Kun sairaalassa aamulla vaihdettiin rasvalaput ja haavansuojukset, hoitaja kysyi, haluanko käydä vessan peilistä katsomassa haavaa. Mie halusin. Peilin edessä kuitenkin väkisin purskahdin hiljaiseen itkuun. Mieshoitaja tuli perässäni vessaan, ja silitti olkapäätäni, sanoen arven parantuvan nopeasti. Kiitos hänelle siitä.

Kotipeilistä katselen kuinka vasen silmäni on muuttunut mustanvioletinkirjavaksi ja turvonnut. Takaraivolla on komea kuhmu edelleen arkana. Päätän, etten laita tikkien päälle enää liimalappuja.
Föönaan hiuksia kuivemmiksi ja yritän tottua peilikuvaani. Mietin miten hirveältä se näky onkaan näyttänyt kun Hani kertoi, että ammottavasta haavastani oli näkynyt kalloani...

Puen päälleni, etten palelisi ja palaan kameran kanssa kylpyhuoneeseen. Nostan äsken hurjannäköisen otsani päälle kevyesti kampaamani otsahiukset sivuun ja kuvaan naamaani, noin puolitoista vuorokautta onnettomuuden jälkeen. Laitan kuvani esille fb-sivulleni, (jonne olen tauon jälkeen palannut takaisin.) Järkytän varmasti monia kuvallani. Saan monta ihanaa viestiä, tsemppauksia ja paranemistoivotuksia jotka kaikki ovat kuin pieniä varovaisia lohtuhaleja!

Saan myös paljon arvenhoito-ohjeita...

Eräs ystävä toteaa miulla olleen varmasti enkelinsiipi jossain tässä mukana, koska... No niin... On se varmasti ollutkin. Miun suojelusenkelini. <3

Mie yritän aina laittaa kuvistani esille jotakin kaunista ja nyt sitten esitän näin rujon ja kamalan kuvan.
Kuvan minusta juuri nyt, yllättävän onnettomuuden jäljiltä.





Sairaalassa diagnoosina pyörtymiselleni epäillään crohnin tilan huononemista. Eli crohn kaatoi miut tuolla lailla. Kiitosta vaan ikuiselle suolistoloiselleni nyt tästäkin. =(

Vanhoissa -ja miksei uudemmissakin- elokuvissa naiset aina pyörtyvät sievästi, lysähtäen kasaan helmojensa keskelle kevyesti huoahtaen, tai jonkun herrasmiehen käsivarsille, eivätkä he todellakaan satuta näin pahasti itseään.

Mutta vaikka kuinka katselen kylpyhuonetta nyt, en voi ymmärtää, mihin minä osuin satuttaessani itseni noin pahoin. Tiedän vain, että heräsin tajuttomuudestani vatsallani maaten, otsa lattiassa, hartiat hieman koholla, niin että nytkin on jumi hartioissa.

Mie en ole ikinä eläissäni käynyt hierojalla, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että sellaisen käsittely voisi tehdä selälleni ja hartioilleni hyvää. Pitäisi vaan ensin laittaa itselleni silmälappu ja pipo, ettei hän pelästyisi, ja varoittaa, ettei päästä hieroisi...



PS: On Hani laittanut särkyvoidetta yläselkääni, ja se on hiukan vienyt terää jumilta.
Merkillisesti takaraivon kuhmun kohdilta päätäni särkee riipomalla...

Taikauskoiselle talismani


Viime päivät ovat saaneet miut miettimään, josko jonkinlainen talismani toisi onnea jos sitä kaulassaan kantaisi? Vaikkapa tällainen viikinkikoru: Äiti-Neitsyt-Velho, jonka alunperin ostin lahjaksi ihan toiselle ihmiselle, mutta jostakin syystä koru puhuttelee nyt minua...


2.2.2012

Tilapäinen...



Tämä maailma
on tässä tänään 
Ehkä poissa huomenna 
Joskus kaikki 
on hiuskarvan varassa 


-Una Reinman- 


31.1.2012

30.1.2012

Istu takapenkille

 Lähde mukaan talviselle automatkalle.  
Hani ajaa ja mie etupenkillä tapani mukaan kuvaan... 


 Maisemat vilahtelevat ohi. 


 On mäkiä.. 


 On notkoja... 


 On laaksoja... 


 Ja suoraa tietä... 


 On peltoa... 


 On järviä... 


 On metsää... 


 Eläinten reittejä. 
Kettua, jänistä, oravaa, ilvestä... 





 Kun toinen auto hurahtaa vauhdilla ohi 
jäädään hetkeksi lumisumuun. 


Kyyhkyset palelevat sähkölangalla 
kun ollaan jo kotimatkalla.


Kiitos
kun olit kaverina kyydissä. =) 



27.1.2012

Jos saisin valita...


















Sofia Tanninen lähetti miulle haasteen aiheesta: Jos minä saisin valita.
Mietin, mitä tekisin jos saisin valita, jos minulla siis olisi valtaa...
-ja tällainen siitä listasta sitten tuli:


Jos minä saisin valita,
ihmiset asuisivat leveämmin,
niin että eri sukupolvia eläisi
sulassa sovussa samassa talossa.
Isovanhempien tarinat ja viisaudet
siirtyisivät sukupolvelta toiselle
ja tarinat jäisivät elämään,
suvun sanalliseen kronikkaan.


Jos minä saisin valita,
kaikilla olisi jokaisena
elämänsä päivänä
ainakin yksi asia
joka saisi heidät hymyilemään.
Mieluummin tietenkin ihan nauramaan
sydämensä kyllyydestä,
ilman, että joku käskee heidän
olla hiljaa...


Jos minä saisin valita,
jokaiselle olisi olemassa
ainakin yksi rakas ystävä, jolle voisi kertoa huoletta,
ilman arvostelun kohteeksi joutumista
omat ilonsa, ne intoa tirskuvat
sekä surunsa, ne sydäntä pakahduttavat
eikä maailmassa
olisi enää niin paljon sydänkipuja.


Jos minä saisin vielä yhden asian valita
niin toivoisin, ettei koulujen jumppatunneilla
verenmaku suussa aina kilpailtaisi joka asiassa
siitä kuka on ensimmäisenä maalissa,
vaan iloittaisiin siitä, että kaikki sen maalin joskus
tavoittavat, ja jokaiselle maalin ylittäneelle
olisi olemassa monet kädet, aplodeja taputtavat.

Ettei jo silloin joku ikuisiksi ajoiksi
jäisi aina viimeiseksi,
vaan saisi samanlaiset eväät elämään
kuin se ensimmäisenä maalilinjan ylittänyt...



Ottakaa Jos minä saisin valita-haaste mukaanne ja huikatkaa kommenttilaatikossa,
kuka tahtoo lisää kertoa, mitä kukin, jos voisi, haluaisi maailmaan valita...

26.1.2012

Hetkessä


Lumen taikatimantit



Katulamppujen valossa
näyttää
kuin taivaasta sataisi
varovasti timantteja
Pehmeitä sellaisia

Timantit takertuvat
lempeästi kaikkeen
Maahan
Minuun
Sinuun
Puihin tien reunoilla

Olen
lumitimanttien koristamana
kuin huippurikas nainen

Astun sisälle virastoon
Kaikki paukuttavat kengistään
lumipaakkuja lattiaan
Huitovat kiivaasti vaatteistaan
kaiken taikansa kadoksiin

Vain minä
annan kauniiden timanttien
sulaa olkapäilleni
Sallin niiden kastaa hiukseni
Suudella otsaani
Haihtua kengilleni

Kohta kovin palelen

Lumen taikatimantit
eivät kestä sisätiloja


-Una Reinman- 



Seita



Sinun seitasi on kiveä kiven päällä 
julmettuna rakennelmana 
maasta taivaisiin 
Pohjoisesta etelään 
Idästä länteen
Täältä ikuisuuteen 

Oma seitani on huomaamattomasti täällä 
mukana aina sydämessäni 
Vain kolme pientä kiveä 
Yksi kivi elämälle 
Toinen rakkaudelle 
Kolmas naurulle 



-Una Reinman-

25.1.2012

Malttamaton...


 Tänä hyytävän kylmänä aikana, 
kun jopa silmäripsetkin jäätyvät tönköiksi ulkoilmassa, 
on ihastuttavaa löytää kuva-arkistostaan 
hiukan lämpimämpiä kuvia.
♥ 




 Tuossa kuvassa eivät silmät 
sentään ole jäässä. =) 
♥ 
  Eivät miun eikä Hanin.
♥ 



Minulla on jo niin kovin ikävä uutta ruusujen aikaa... 
♥ 

Mutta minä olenkin kuulemma kovin malttamaton... 
♥ 



Tässä eräs pinkki ruusu, 
jota olin kantanut 
koko yhden heinäkuisen päivän korvani takana, 
ja joka jäi lahtelaisessa Sinuhen kahvilassa viimein 
nuutuneena kaffeekupin aluslautaselle... 

♥ 

20.1.2012

Lumimaailmassa on jotakin satumaista














Maailman harmaaksi iskevän lumimyrksyn aikana 
voi vain kuvitella, 
kuinka kaunista on taas sinä päivänä, 
kun sen lumimaailman kunnolla näkee. 
Sen sinisen ja valkoisen satumaailman. 


19.1.2012

Lumimyräkkää lykkää

 Kyllä tämä talvi 
sai jo viime talven hetkessä kiinni. 
Lumenpaljoudessa... 


 Arvaa mitä tässä on? 


Lumista jänisverkkoahan siinä on
kaikkien kolmen babyomenapuun oksia suojaamassa...
Sen alapuolella runkoa vasten on myyräverkkoa... 

Ja pajut taipuvat 
lumen painosta... 

Lähdenkin tästä heti 
kopisuttamaan noita 
ylimääräisiä lumia pois, 
ennen kuin on liian 
myöhäistä... 




17.1.2012

Haave

 
En päästä haaveita liian isoiksi
Haaveeni kutistuvatkin monesti
aivan suklaarusinoiksi

-Una Reinman- 


PS: 
Haluatko kuulla vitsin suklaarusinoista?  
Se menee näin: 
Pitkällä bussireissulla eräs mummo tuli bussin etuosaan rusinoita nyrkissään ja kysyi ottaako kuski rusinoita? 
No, kuski otti rusinat, kiitteli ja mutusteli pois ja mummo kantoi hänelle uusia rusinoita vähän väliä, jotka nekin kuski kiltisti söi. 
Viimein kuski jo kysyi, miksei rouva-hyvä itse syö niitä? 
Mummo vastasi topakasti, jotta ei, hän ei tykkää rusinoista!  
Hää vaan imeskelee sen suklaan pois niiden päältä... 

Hih hih! =) 

14.1.2012

Lauantai ja neljästoista päivä





Viimein jouluksi hankitut valkoiset amaryllikseni,
nuo ihanat amat,
aukesivat.

Enkä ole lainkaan pahoillani että nyt vasta... 
Onnellinen olen kukistaan ihanista...  


12.1.2012

Lupaus



Vuodenvaihteen jälkeen 
 jotain viisasta 
puoliksi pakotettuna 
kertomaan...  

 Minähän lupaan: 

Lupaan 
edelleen 
nauttia 
pienistä 
hassuista 
-minulle rakkaista- 
yksinkertaisista asioista... 

Monille 
huomaamattomista. 


-Una Reinman-

10.1.2012

Valo tuoksuu jo keväälle


























Nii-in, voi valokin tuoksua. =) Se sama auringonvalo elävöittää sisätiloihin talvehtimaan jättämääni keijunmekkoa, Rhodochiton atrosanguineus, joka varmaan onkin jo uneliaasti ihmetellyt valon suurta puuttumista ja nyt herää horroksestaan.
Ai että, tämä ihana kukka jaksoi jopa vielä marraskuussa kukkia ihanasti meidän ovenpielessämme. =) 
Ensi kuussa voinkin kylvää viime kesän keijunmekon talteenotetut siemenet multaan ja toivoa parasta... <3 

Joitakin jouluisia koristeita ei raaski millään laittaa vieläkään pois.
Pitänee miettiä niiden poistamista sitten Nuutin-päivänä...?

Paitsi että siihenkin päivään on vain muutama vuorokausi...

Vieläkö jossain päin Suomea kierrellään Nuuttipukkeina ja
syödään seudun taloista kaikki viimeinenkin muronen jouluruokia pois?
Vai miten sitä Nuuttia nykyään vietellään? =)


Vielä puista...



















Runokorttina... <3

Lainattuja sanoja

Älä tuhlaa aikaasi ihmiseen joka ei tuhlaa aikaansa sinuun.
Älä tuhlaa rakkauttasi ihmiseen joka ei tuhlaa rakkauttaan sinuun.
Älä tuhlaa kyyneleitäsi ihmiseen joka saa sinut itkemään uudelleen
ja uudelleen,
valuttamatta itse yhtäkään sinun vuoksesi.

Hymyile ihmisille jotka saavat sinut hymyilemään,
luota heihin jotka ovat sen arvoisia, tuhlaa aikaasi heille
jotka sitä arvostavat, ja muista, että jokainen ihminen
tekee oman onnensa valitsemalla lähelleen he ihmiset
jotka saavat hänet hehkumaan!


-Tuntematon-

Tiesitkö tämän:





Mr Charmantti ei ole koskaan pitänyt melua lahjoituksistaan. En tiedä kenenkään muun presidenttiehdokkaan tai edes presidentin antaneen omistaan näin paljoa kuin hän on tehnyt pyyteettömästi: 







Kansanedustajan palkkio hyväntekeväisyyteen 


Sauli Niinistön piti kansanedustajaksi palattuaan nostaa vuosia suurpalkkaa Euroopan investointipankista. Hän kuitenkin lahjoitti kansanedustajan palkkionsa kokonaan hyväntekeväisyyteen. 

"Niinistö saa Euroopan investointipankista vuosien ajan siirtymäkorvausta, joka on selvästi kansanedustajan palkkaa suurempi.EIP:n siirtymäkorvauksen suuruus riippuu Niinistön muista ansioista. Kansanedustajan palkkio ei sitä syö, mutta esimerkiksi ministerin tai puhemiehen palkka pienentää korvausta.Niinistö sanoo ymmärtävänsä hyvin, ettei kaksoispalkkausta pidetä hyväksyttävänä. Hän korostaa arvostaneensa ja tukeneensa erityisesti SPR:n toimintaa Thaimaan tsunamin jälkeen. 
- Toinen vaihtoehto kansanedustajuudelle oli, että olisin palannut Suomeen, nauttinut tätä siirtymäkorvaustani ja ryhtynyt työhön jossakin kansalaisjärjestössä, vaalien ylivoimainen ääniharava paljastaa. 
Niinistö kertoo laskeneensa, että verojen jälkeen kansanedustajan palkkiosta jää lahjoitettavaksi 2 500-3 000 euroa kuukaudessa.Varovaisesti laskien hän antaisi hyväntekeväisyyteen noin 90 000 euroa, jos lahjoitussumma olisi kolmen vuoden ajan 2 500 euroa kuussa. 
Saajien listalla ovat ainakin Suomen punainen risti ja Mannerheimin lastensuojeluliitto. 
Niinistö vertaa lahjoituksia osakesalkkuun.- Miksi sitä nyt sitten kutsuisi, vaikka hyvän mielen salkuksi. Luulen, että siitä koituu kovemmat osingot loppujen lopuksi.
-Iltalehti 21.3.2007- 



Tukikummit-säätiö: 


Sauli Niinistö perusti v: 2007 yhdessä Hjallis Harkimon kanssa Tukikummit-säätiön ja lahjoitti yli 120.000 euroa "pesämunaksi" hyväntekeväisyyteen, joka käytetään nuorten auttamiseksi. Tukikummit-säätiö on perustettu tukemaan kaikkein vaikeimmassa tilanteessa olevia lapsia ja nuoria Suomessa http://www.tukikummit.fi/






Eräs uudempi uutinen:


"Veikon poika Heikki Hursti aikoo antaa tukensa Sauli Niinistölle. Miten köyhien puolustaja hyppää kokoomuksen kelkkaan: " Esimerkiksi kaikki Saulin kolumnien tuotot menevät suoraan meidän yhdistyksen tilille. Muutkin poliitikot lupaavat joulujuhlissa aina vaikka mitä, mutta ei sieltä mitään kuulu. Sauli on ainoa, joka on oikeasti tehnyt jotain." 
-APU-lehti 25.8.2011- 





Lisäksi presidenttiehdokas Sauli Niinistö lahjoittaa joka kuukausi valtiolle 7 000–7 500 euroa. Sen verran ovat yhteenlaskettuna kansanedustajan, ministerin, puhemiehen ja hovioikeuden neuvoksen eläkkeet, joita Niinistö ei nosta, vaikka ne hänelle kuuluisivat. 








9.1.2012

Rakastan puita






Minä rakastan puita 
Rakastan nuoria puita 
Rakastan vanhoja puita
Rakastan kukkaan puhkeavia puita 
Rakastan vihreän vehreitä puita 
Rakastan lehdettömiä puita 
Rakastan lumisia puita 

Ei puita 
voi olla rakastamatta 


-Una Reinman-