. Hallatarkuva On maa, johonka unten jäljet katoaa. Lähemmäs sitä askeleeni vie jokainen tie. Min täällä menetin, sen löydän sieltä, mi täällä soperrusta, selvää kieltä on maassa, missä harha hajoaa. On siellä toivo totta, turhaa pelko, salasta himmeimmästä kirkkain selko, ja syvin tuska enin lohduttaa. Kas, kyyneleet nuo, joihin ovat kummunneet poveni katkeruus ja raskaat surut, on vuorilähde, josta voimaa juon. Jos tuon ma sinne halvan rakkauden murut, käsiini jalokiviaarre jää, mi kimmeltää. Ja vainajat säteillen siimeksessä kulkevat - oi ikävöity, vastassani lienet. Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt, nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. Syliini siellä nostan lapsen armaan, min kasvot pienet on täällä kielletyt. On maa, johonka kaikki polut katoaa. Ken siellä on, ei katso heijastusta, mi meitä valaisee, kun tie on musta. Hän katsoo silmiin itse Olevaa. On Rauhan maa. -Saima Harmaja- .