Pelargonit alkavat heräillä

Pakenen mielessäni Suomen hassua talvea
reilun kuukauden takaisiin tunnelmiin 
ja muistelen kauniita näkymiä reissulta,
niin kuin nyt näitäkin pelargoneja
hienoissa ruukuissaan...

Omat pelargonitkin alkoivat jo luonnonvalon lisääntyessä

piristyä siihen malliin että kannoin 

ne vintistä alakertaan
ja sijoitin eri ikkunalaudoille.

Ehkä noin neljän kuukauden päästä ne
pääsevät pihalle, jonne niillä takuulla
on kova ikävä.

Siihen asti me
- minä ja kukat -
katselemme vain ikkunasta
ja toivomme lumien sulavan
ja lämmön taas saapuvan.

Tässä omat pelargoniraaskut vielä yläkerran ikkunan lähistöllä,
kaiken maailman kaappien päällä...

Pikkuhiljaa saa ostella jälleen multaa 

ja uusia ruukkuja ja on minulla muutamia
itsekerättyjä koesiemeniäkin odottelemassa
jonnekin kylvämistään...

Jospa kokeilisin kuinka
Mårbackan, kuningatar Maryn
 ja Prinssi Nikolain
siemenet lähtisivät kasvamaan,
ihan vaan mielenkiinnosta...

PS: Pelargoni on kuulemma laiskan kukka,
mutta en ehkä ihan ole kuitenkaan samaa mieltä. :) Laiska ei edes talveta edellisen kesän kukkia vaan nakkaa syksyllä kesäkukat ekopönttöön. Laiska ei jaksaisi viikottain poimia pelakuiden kuivuneita lehtiä pois ja tarkkailla, koska niille voi antaa vesitilkkasen. Laiskalla ei riittäisi mielenkiintoa katsella nurkissaan talvisen surullisia pelakuun raaskuja (tuommoisia kuin kuvissani) noin yhdeksän kuukautta, saadakseen sotkea keittiönsä vaihdellakseen ruukkukasveilleen keväällä multia, uusia ruukkuja, leikatakseen kasvejaan jonkun viikon kuluttua, ottaakseen kasveista uusia pistokkaita istuttaakseen ja kasvattaakseen lisää pelargoneja ja valaistakseen kaikkia aarteitaan jopa erityisillä keinovaloilla, niin että koti näyttää keväisin muutaman kuukauden kasvihuoneelta.

Laiska ei viitsisi lannoitella, kukitella ja odotella että kasvit jälleen keväällä kukkisivat tutuin kukinnoin... 
Kun se talvetushan ei toki yksin riitä.

Eikä meillä kaikilla ole kellareita tms säilytyspaikkoja talvettamiseen vaan kaikki tämä on esillä siinä kotona, arjessa, usein  viemässä jopa keittiönpöydästäkin kaiken tilan, kun niin odotamme kesää ja niiden aarteidemme kukkimista uudelleen...   
Ei. En todellakaan usko pelargonin olevan yhdenkään laiskan ihmisen kukka.

Tässä viime kesän viimeisiä kukintoja
omista pelargoneistani.

Kevätilo 
valtaa vähitellen 
hymyn kera 
omankin mielen.

Appelsiinirakkaus

Rakastan appelsiineja.

Lapsena kalvoin etuhampaineni sen valkoisenkin osan kuoresta. 

Minusta se ei ole koskaan maistunut  "kitkerältä" eikä pahalta. 

Hymähdän aina itsekseni kun huippukokit neuvovat 

leikkaamaan tarkasti kaiken valkoisen osan pois 

appelsiineja käsitellessään. 

Ei se ole niin vaarallista. 

Ei kaiken tarvitse olla täydellistä. 

Edes appelsiinin viipaleen. =) 

Mielelläni minäkin katselisin appelsiinia tai sitruunaa pihapuuna... =)

Tuntuu hassulta, kun kadulla kävellessä selän takana 

tipahtaa tömähtäen appelsiini maahan... 

Kadunvarsien appelsiinipuut eivät useinmiten
ole syötäviksi vaan koristeiksi tarkoitettuja
pomeranssipuita, eli hapanappelsiinia.
 Ovat puisevampaa 

lajiketta kuin syötävät. Älä siis syö niitä.
Niistä tehdään hilloketta ja jauhoa jota
käytetään esim leivonnassa.
 

Ne syötäviksi tarkoitetut

ihanat mehukkaat ja makeat yksilöt 

joista tässäkin kojussa tehtiin nektarimaista 

mehua, saivat meidät ynisemään onnesta 

moista herkkua nauttiessamme. 

Sierra nevadan huipulla

Siellä korkealla, missä ajelimme lähellä kuuta, 

tai ainakin siltä tuntui, 

seisoi talviasuisia harmaita puita 

joden runkoihin oli raapusteltu nimikirjaimia... 

Alonzokin... =)

Sellainen pieni hetkinen, 

ihan sininen... 

Kaikki hekin kävivät täällä.
Kukin omista syistänsä.
Kaikilla meillä mielessä
jonkinlaisia haaveita...

Kun tuolta korkealta katsoi vastapäiselle 
vuorelle, sen rinteellä kasvoi
sydämenmuotoisesti puita.

Sinistä ja valkoista

ja suklaata...

Fazer mmm...

Parasta suklaata. 

Ei tätä voita mitkään sveitsiläiset, 

ei todellakaan belgialaiset
eikä varsinkaan ruotsalaiset.

Kiitos lahjarasian tuojalle,
joululahjasuklaista jäi ihana 

sininen rasia, jossa voi säilyttää vaikka... 

suklaata! =D



Tänään on
kansallinen 
suklaakakkupäivä. 

 Maissisuklaakakku (G) 

200 g voita
200 g tummaa leivontasuklaata
4 kananmunaa
2 dl sokeria
2½ dl maissijauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa 

Uuni hiukan vajaa 200 asteeseen.
Leivitä voilla ja maissijauhoilla normikokoinen irtopohjavuoka. 

Sulata voi ja suklaa todella miedolla lämmöllä kattilassa.
Sekoita hyvin, ota kattila sivuun jäähtymään.
Vaahdota kulhossa munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää sokerimunavaahtoon maissijauhot,
johon olet sekoittanut leivinjauheen, suolaripauksen
 ja vaniljasokerin.
Yhdistä varovasti.
Lisää joukkoon suklaavoiseos.
Paista n: 35 minuuttia.

Kakku saa jäädä hiukan tahmeaksi keskeltä,
mutta jos et pidä tahmakeskuksista niin paista n tunti.
Voit halutessasi koristella jäähtyneen kakun tomusokerilla...

Kakku on parempaa reilun vuorokauden ikäisenä.
Tuoreena se käy hyvin esim jälkiruuaksi. 
Kakun voi myös pakastaa.

Sulata huoneenlämmössä, älä mikrossa.

Yksi erityinen

Yksi suklaamuffinssikin on riittävästi. 

Oli gluteeniton ja aikas herkku. 

Suomalaista sielunmaisemaa

 Räpsyjä pakkasesta...

Raidan oksien raoista... 

Terijoensalavan oksiston lomasta...
joihin viime talvena tein
jäisiä sydämiä... 

Jäisistä valamonruusuista... 

Tammikuisen aamuauringon kultahämystä... 

 Tienvarren ladoista...

Täysikuusta... 

Auringon haloista... 

 Takapihan pihlajassa piipahtaneista 

epäuskoisista närhistä... 

Viime kesänä eivät tämän seudun pihlajat 

kukkineet lainkaan eikä niin ollen tullut 

yhtään pihlajanmarjojakaan. 

 Tässä hieman jänisten yöllisten kemujen jälkiä... 

Samoja polkuja kulkee myös kettu ja villikissa. 

Kännykkäräpsy illan sinisestä näkymästä, 

kun avaan ulko-oven... 

Ja pilkahdus kuumasta pataruuasta. 

Joskus minulla on onni 

päästä syömään äidin tekemää ruokaa, 

niin kuin vaikka viime lauantaina. 

Lammaspaimen

Kuvissa lammaspaimen ajaa illan hämyssä

laumaansa alas vuorilta...

Villasukkien alkuainetta... ❤