Pelargonit alkavat heräillä

Pakenen mielessäni Suomen hassua talvea
reilun kuukauden takaisiin tunnelmiin 
ja muistelen kauniita näkymiä reissulta,
niin kuin nyt näitäkin pelargoneja
hienoissa ruukuissaan...

Omat pelargonitkin alkoivat jo luonnonvalon lisääntyessä

piristyä siihen malliin että kannoin 

ne vintistä alakertaan
ja sijoitin eri ikkunalaudoille.

Ehkä noin neljän kuukauden päästä ne
pääsevät pihalle, jonne niillä takuulla
on kova ikävä.

Siihen asti me
- minä ja kukat -
katselemme vain ikkunasta
ja toivomme lumien sulavan
ja lämmön taas saapuvan.

Tässä omat pelargoniraaskut vielä yläkerran ikkunan lähistöllä,
kaiken maailman kaappien päällä...

Pikkuhiljaa saa ostella jälleen multaa 

ja uusia ruukkuja ja on minulla muutamia
itsekerättyjä koesiemeniäkin odottelemassa
jonnekin kylvämistään...

Jospa kokeilisin kuinka
Mårbackan, kuningatar Maryn
 ja Prinssi Nikolain
siemenet lähtisivät kasvamaan,
ihan vaan mielenkiinnosta...

PS: Pelargoni on kuulemma laiskan kukka,
mutta en ehkä ihan ole kuitenkaan samaa mieltä. :) Laiska ei edes talveta edellisen kesän kukkia vaan nakkaa syksyllä kesäkukat ekopönttöön. Laiska ei jaksaisi viikottain poimia pelakuiden kuivuneita lehtiä pois ja tarkkailla, koska niille voi antaa vesitilkkasen. Laiskalla ei riittäisi mielenkiintoa katsella nurkissaan talvisen surullisia pelakuun raaskuja (tuommoisia kuin kuvissani) noin yhdeksän kuukautta, saadakseen sotkea keittiönsä vaihdellakseen ruukkukasveilleen keväällä multia, uusia ruukkuja, leikatakseen kasvejaan jonkun viikon kuluttua, ottaakseen kasveista uusia pistokkaita istuttaakseen ja kasvattaakseen lisää pelargoneja ja valaistakseen kaikkia aarteitaan jopa erityisillä keinovaloilla, niin että koti näyttää keväisin muutaman kuukauden kasvihuoneelta.

Laiska ei viitsisi lannoitella, kukitella ja odotella että kasvit jälleen keväällä kukkisivat tutuin kukinnoin... 
Kun se talvetushan ei toki yksin riitä.

Eikä meillä kaikilla ole kellareita tms säilytyspaikkoja talvettamiseen vaan kaikki tämä on esillä siinä kotona, arjessa, usein  viemässä jopa keittiönpöydästäkin kaiken tilan, kun niin odotamme kesää ja niiden aarteidemme kukkimista uudelleen...   
Ei. En todellakaan usko pelargonin olevan yhdenkään laiskan ihmisen kukka.

Tässä viime kesän viimeisiä kukintoja
omista pelargoneistani.

Kevätilo 
valtaa vähitellen 
hymyn kera 
omankin mielen.

Appelsiinirakkaus

Rakastan appelsiineja.

Lapsena kalvoin etuhampaineni sen valkoisenkin osan kuoresta. 

Minusta se ei ole koskaan maistunut  "kitkerältä" eikä pahalta. 

Hymähdän aina itsekseni kun huippukokit neuvovat 

leikkaamaan tarkasti kaiken valkoisen osan pois 

appelsiineja käsitellessään. 

Ei se ole niin vaarallista. 

Ei kaiken tarvitse olla täydellistä. 

Edes appelsiinin viipaleen. =) 

Mielelläni minäkin katselisin appelsiinia tai sitruunaa pihapuuna... =)

Tuntuu hassulta, kun kadulla kävellessä selän takana 

tipahtaa tömähtäen appelsiini maahan... 

Kadunvarsien appelsiinipuut eivät useinmiten
ole syötäviksi vaan koristeiksi tarkoitettuja
pomeranssipuita, eli hapanappelsiinia.
 Ovat puisevampaa 

lajiketta kuin syötävät. Älä siis syö niitä.
Niistä tehdään hilloketta ja jauhoa jota
käytetään esim leivonnassa.
 

Ne syötäviksi tarkoitetut

ihanat mehukkaat ja makeat yksilöt 

joista tässäkin kojussa tehtiin nektarimaista 

mehua, saivat meidät ynisemään onnesta 

moista herkkua nauttiessamme. 

Sierra nevadan huipulla

Siellä korkealla, missä ajelimme lähellä kuuta, 

tai ainakin siltä tuntui, 

seisoi talviasuisia harmaita puita 

joden runkoihin oli raapusteltu nimikirjaimia... 

Alonzokin... =)

Sellainen pieni hetkinen, 

ihan sininen... 

Kaikki hekin kävivät täällä.
Kukin omista syistänsä.
Kaikilla meillä mielessä
jonkinlaisia haaveita...

Kun tuolta korkealta katsoi vastapäiselle 
vuorelle, sen rinteellä kasvoi
sydämenmuotoisesti puita.

Sinistä ja valkoista

ja suklaata...

Fazer mmm...

Parasta suklaata. 

Ei tätä voita mitkään sveitsiläiset, 

ei todellakaan belgialaiset
eikä varsinkaan ruotsalaiset.

Kiitos lahjarasian tuojalle,
joululahjasuklaista jäi ihana 

sininen rasia, jossa voi säilyttää vaikka... 

suklaata! =D



Tänään on
kansallinen 
suklaakakkupäivä. 

 Maissisuklaakakku (G) 

200 g voita
200 g tummaa leivontasuklaata
4 kananmunaa
2 dl sokeria
2½ dl maissijauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa 

Uuni hiukan vajaa 200 asteeseen.
Leivitä voilla ja maissijauhoilla normikokoinen irtopohjavuoka. 

Sulata voi ja suklaa todella miedolla lämmöllä kattilassa.
Sekoita hyvin, ota kattila sivuun jäähtymään.
Vaahdota kulhossa munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää sokerimunavaahtoon maissijauhot,
johon olet sekoittanut leivinjauheen, suolaripauksen
 ja vaniljasokerin.
Yhdistä varovasti.
Lisää joukkoon suklaavoiseos.
Paista n: 35 minuuttia.

Kakku saa jäädä hiukan tahmeaksi keskeltä,
mutta jos et pidä tahmakeskuksista niin paista n tunti.
Voit halutessasi koristella jäähtyneen kakun tomusokerilla...

Kakku on parempaa reilun vuorokauden ikäisenä.
Tuoreena se käy hyvin esim jälkiruuaksi. 
Kakun voi myös pakastaa.

Sulata huoneenlämmössä, älä mikrossa.

Yksi erityinen

Yksi suklaamuffinssikin on riittävästi. 

Oli gluteeniton ja aikas herkku. 

Suomalaista sielunmaisemaa

 Räpsyjä pakkasesta...

Raidan oksien raoista... 

Terijoensalavan oksiston lomasta...
joihin viime talvena tein
jäisiä sydämiä... 

Jäisistä valamonruusuista... 

Tammikuisen aamuauringon kultahämystä... 

 Tienvarren ladoista...

Täysikuusta... 

Auringon haloista... 

 Takapihan pihlajassa piipahtaneista 

epäuskoisista närhistä... 

Viime kesänä eivät tämän seudun pihlajat 

kukkineet lainkaan eikä niin ollen tullut 

yhtään pihlajanmarjojakaan. 

 Tässä hieman jänisten yöllisten kemujen jälkiä... 

Samoja polkuja kulkee myös kettu ja villikissa. 

Kännykkäräpsy illan sinisestä näkymästä, 

kun avaan ulko-oven... 

Ja pilkahdus kuumasta pataruuasta. 

Joskus minulla on onni 

päästä syömään äidin tekemää ruokaa, 

niin kuin vaikka viime lauantaina. 

Lammaspaimen

Kuvissa lammaspaimen ajaa illan hämyssä

laumaansa alas vuorilta...

Villasukkien alkuainetta... ❤

Eläimellistä

Palaan vielä reissumuistoihin vaikka ulkona
kuinka vaativasti paukkuu pakkanen
ja lumisade pakottaa minut vähän väliä
kolaamaan lunta pihasta.

Tällaiset
pitkäkyntiset vaanivat joukolla jokaista putoavaa 

murusta joka ruokailijoilta tipahti...
Jos yhdelle linnulle erehtyi pudottamaan jotain,
oli kohta paikalla kokonainen varpusparvi
ja voi, voi sitä katsetta jonka kahvilanomistaja
silloin turistiin loi... Ai jai jai! =) 

Kissoja esittelin jo aiemminkin, mutta niitä siis riitti 

joka kadunkulmassa, puistossa, portaikossa ja tien mutkassa.

Hotellihuoneen parvekkeella kyyhkyset kuikuilivat 

vähän väliä ikkunastamme,
josko nämä turistit antaisivat heille leipää...

Ei annettu. 

Sierra Nevadan härkämäinen maamerkki. 

Hani naureskelee kun kuvaan aina joka reissulla
kyyhkysiä, olemme me sitten missä tahansa.
-Mutta sehän kertoo vaan kyyhkysten yleisyydestä.
Joka kaupungissa ja kylässä on omat pulunsa.

Hevosajelullekin olisi päästy 

mutta luotettiin kumipyöräiseen enemmän. =) 

Tämän komean lokin

taustana on häivähdys Afrikan rannikkoa.

Lahti by winter

 Hyppyrit esillä Veskulla, 

tervalepän takana. 

Koleaa harrastetta... 

Rakas tuttu pikkusaari. 

Ennen se näkyi keittiömme ikkunasta...  

Sukset näyttävät luistavan hienosti.

Kalamies kairaa avantoa. 

Ehkä sieltä kalaakin tulee... 

 Viima oli vaan aivan hirveä. 

Toivottavasti kukaan ei palelluttanut itseään
tuona päivänä.
Itse meinasin jäätyä kameran
kanssa kävellessäni. 

Näitä puita kuvasin usein jo tuossa järven vieressä, 

Ruoriniemessä asuessamme joskus vuosia sitten.

Järveä tulee monesti yhtäkkiä ihan ikävä... 

Pupu on ollut siellä, 

syvässä lumihangessa...


Ps: Tänään lämpömittari näytti aamulla
-29,7 °C...
Vähän liian kylmää minulle.
Entä sinulle?

Joulu on haikeudella siivottu pois

Suuresti odottamani erityinen viimeinen joulu pikkutalossa

 ei mennyt ihan niin kuin olin unelmoinut. 

Pikkukammari odotti jouluisena että me kaikki 13 istuisimme sen suuren pöydän äärelle rupattelemaan, maiskuttelemaan jotakin ja kuuntelemaan taustalta joululauluja, lukemaan satuja, pelaamaan jne...

Kaakaon kanssa syötäisiin suklaatähtitorttuja...

Eihän sitä koskaan tiedä.

Ihmeitäkin tapahtuu.

Nyt ei kyllä tapahtunut ihmeitäkään.

Siksipä mekin päätimme lopulta karata etelään

kun pikkutalojoulusuunnitelma oli kuroutunut tyngäksi.

Maman ja osan perheestäni näin reilusti yli kolme viikkoa joulusta, sitten vasta kun paranin influenssasta, joka iski palatessamme etelänreissusta.

Mamalla on slaavilaisen runsaasti kaikkea ihanaa koristelua 

kauniissa kodissaan jossa jollain lailla on joulu aina. 

Osa Murusista kävi viimein viime viikonloppuna jouluilemassa 

luonamme ja toi meille lahjuksiakin. Muistivat mm minun kirsikkasuklaarakkauteni ja Late sai vihreitä kuulia... =)

Siksi joulu odotti meillä vielä, että kaikki halukkaat näkisivät millaiseksi olin pikkutalon koristellut. 

Joulukukat kyllä olivat siihen mennessä kuvia,

muistoja ja muistikuvia vain. 

 Toissapäivänä keräsin joulun 

pikkukammarin pöydälle. 

Pakkasin kaiken huolellisesti 
kolmeen laatikkoon.

Yhteen valkoiset, toiseen kultaiset. 
Kolmanteen laitoin punasävyiset 
joulukoristeet. 

Yhteen laatikkoon livautin mukaan 
kaikki 13 joulukorttia 
(miten hassu sattuma!) jotka tänä 
jouluna saimme. 
Meiltä oli lähtenyt maailmalle 70 korttia. 

Niiden saatujen korttien 
perusteella lähetetään ensi vuoden joulukortit. 

Syystähti ehti kasvattaa reissumme aikana
paljon uusia vihreitä alkuja.

Pikkukammarimme katselee ensi jouluna jonkun muun perheen joulunviettoa. Kohta meillä alkaa ahkerointi ja pohdinta siitä, minne laittaisimme ylimääräisiä tavaroita ja huonekaluja, 

jos me jonnekin kaksioon tästä vaikka muutamme.

Joululahjaksi jo jotain muistoja jaoin pois
tänne ilmaantuneille Murusille. 

Pari hassua joulukuusta alkoi kasvatella uusia alkuja.
Tämä kuusipuu saa vielä olla sisätiloissa,
tuolla kahden kerroksen välissä.

Ihan selvästi puulla 
on jo kevät mielessä. 

Niin on minullakin.