Syksyn voi jo aistia

Syksyn voi haistaa varsinkin aamuvarhain, 

kun astuu ovesta ulos 

ja uloshengitys jo hieman ilmassa huuruaa. 

Ne ihanat laululinnut ovat kadonneet, niin etten kuule enää
peippoa, punarintaa, mustarastasta, kirjosieppoa, en edes pääskysten lirkutusta.

Pihan varpuset pärpättävät samoin kuin aina ennenkin mutta

tiaiset laulavat jälleen selkeästi yksinkertaisempia talvilurituksiaan.
Kosiomenojen, reviirinpuolustusten ja poikasten opetuksen
aika on linnuilla jo niin ohi. 

Ukkolaukkojen, Allium hollandicum, 
alunperin toukokuun violetti väri on muuttunut 

keskikesän vihreästä elokuun kellertävään. 

Saapa nähdä kuinka paljon siemenistään
ja juuriversoistaan leviävien syysasterien, Aster novi-belgi nupuista
ehtii aueta ennen kuin pakkasyöt lannistavat ne... 

Ojien reunamilla kukkivat ohdakkeet.

Olen koettanut siirtää ohdakkeita pihaamme kasvamaan, 

mutta eiväthän ne tahdo kasvaa ihmisen niille määräämillä 

paikoilla vaan vapaana missä vaan.

Minusta ohdakkeet ovat ihania.
Varsinkin ne paksut, suuret, partasutimaiset. =) 

Kukka jonka aloittelijakin saa kukoistamaan

Petunia, herkullisenpunainen sellainen.

PS: 
Nuo ylimääräiset vihreät lehdet ovat 
tulilatvan lehtiä. Kokeilin huvikseni keväällä, 
miten jouluna hankkimastani pikkuisesta 
tulilatvasta juurrutetut pistokkaat viihtyisivät ulkona, 
ja hyvin ovat viihtyneet. =) 
 

Mutta petunioihin palatakseni,
se on kukka jonka kasvatuksessa ei voi mennä 

mönkään, jos se vaan saa vettä, valoa
ja sen juuret ovat sopivasti mullassa.
 

Tämän kuvan petuniat kaveeraavat
annansilmien kanssa.

Kumpienkin pieniä alkuja ostimme toukokuussa
Byggmaxista samalla kun haimme remonttitavaroita.
Niin ne vaan siitä tulitikkulaatikon kokoisista
kasvoivat isoiksi.

Petunia kukkii sinnikkäästi koko kesän. 

Taidanpa ensi kesäksi ottaa niitä enemmänkin.

Taustalla näkyy kiipeilemässä ystävän lähettämien 

hajuherneiden kukintoja. Niistä lisää huomenissa. =)

Pionipenkin pionit eivät enää kuki.
Niiden aika jo meni... 

Kukat ovat sielujen laastaria

Liljoja siellä ja täällä.. 

Nyt on niiden aika.

Hitaasti mutta vakaasti tämän viimeisimmän remontin loppusilaus valmistuu. 

Meillä onkin leikkisänä tavoitteena että jos vaikka jouluksi olisi koti jälleen kunnossa. Kirjoitin koko remontin ajan päiväkirjaa Punaisen pikkutalon-blogiini mutta jostain syystä aina kun avaan sen blogin, sen saastuttaa spämmihyökkäys, josta syystä se on aina suljettava. Jännä juttu on myös se, että jotkut tuttavat ovat sulkeneet bloginsa, ja nyt siltä sivustolta aukeaa jokin ihan outo uusi blogi? Merkillistä tämä nettimaailma.

Välillä on pakko heittää vapaalle. 

Silloin mies lähtee katsomaan ralleja kameransa kanssa. 

Minä vaan kipaisen oman kamerani kanssa tuohon pihalle, 

kukkia kuvaamaan. 

Onhan sitä pihaa pakko hoitaakin välillä. Nurmikonleikkuu meinasi jo mennä hankalaksi 

kun leikkurista katkesi lapa. Se vaan meni poikki ylen yhtäkkiä, ihan osumatta mihinkään 

aukealla nurmikolla. Tai niin aukealla kuin tällä pienellä pihalla on mahdollista. 

Ensin mies etsi uutta lapaa ruohonleikkuriin ja tilanne näytti hankalalta. 

Uusi lapa olisi pitänyt 

tilata ulkomailta ja sen tuleminen olisi kestänyt ja kestänyt... 

Ja ruoho olisi pitänyt leikata JO!

Minulta meinaan jäi nurmikon leikkaaminen siihen vaiheeseen, 

kun mies oli luvannut leikata pihamme kolmannen "osion".

Onneksi Keravan Hong Kongista löytyi sattumalta sellainen yleisterä, 

joka kävikin meidän ruohonleikkuriin ja eikun heti innoissani 

ajelemaan sitä kolmatta osaa ja muistin jossain vaiheessa vasta että  

hei, sehän oli miehen vuoro leikata! 

Mutta kiltisti mie leikkasin loputkin. =D

Otsikon lause 

on yhdestä omasta runosestani. 

Muualla

Ruusun nimen olen unohtanut, 

mutta tyrmäävän kaunis se kyllä on. =)

Se on joko Peace tai Queen Elisabeth, 
joista Mamani jaloruusuina pitää erityisesti.

Lapsuudenystävän antama mahonia 

kasvaa ja kukoistaa. =) 

Joka vuosi on aina yllätys, 

minkä värisiä sormustinkukkia aukeaa 

sinä kesänä elämään. 

Sen aina jotenkin unohtaa, minkä väristen siemeniä 

toissakesänä kasvamaan ripotteli. 

Sormustinkukka kun kukkii vasta toisena elinvuotenaan. 

Minä en saa millään näitä ritarinkannuksia kasvamaan. 

Ehkä meillä vaan ei ole niille suotuisa maaperä. 

Olen yrittänyt niitä kasvattaa niin siemenistä 

kuin taimistakin. Mutta ei... 

Ihana vihreä hämärä. 

Tänä vuonna taitaa olla ainakin meilläpäin huono omenavuosi. 

Omiin puihimme ei tullut yhtään ainoaa omenaa. 

Tämä yksi omppu on kuvattu ihan muualla... =) 

Upean fuksianpunainen pelargoni. 

Kun pallokrysanteemit ilmestyvät kauppoihin 

on se ihan selkeä syksyn merkki. 

Krysanteemin omistaja taas huomaa pakkasyön helposti 

koska krysanteemi menee pakkasesta 

heti ihan läkähdyksiin... 

Toivotaan että kukin saa nauttia syyskukistaan 

pitkään, eli olisipa pitkä syksy. 

Nämä kaikki tämän sivun ihanuudet 

on kuvattu Mamani puutarhassa jokin aika sitten, 

kun käväisimme palauttamassa hänelle kaupunkiasuntonsa avaimen, 

saatuamme vihdoin lämmintä vettä meille. 

Liisat ovat aina ahkeria

Ahkeraliisa on kohteliaan kiitollinen kukkija, 

vaikka jopa unohtaisit hetkeksi sen olemassaolon 

se vaan sinnikkäästi kukkii ja kukkii. 

Ja kun jälleen muistat sen, 

annat sille vettä ja huomiota, 

se kukkii entistä hurjemmin. 

Pienet nääntymyksetkin ovat tiessään 

heti kun se taas saa vettä. 

Vähän niin kuin me kaikki... 

Vähän violettia

Lavandula angustifolia 

Että minä tykkään näistä 

tähkälaventeleista ja niiden hurmaavasta
rauhoittavasta, makeahkosta tuoksusta. 

Kuivattua laventelia voit käyttää niin liharuokien 

kuin vaikkapa vaniljajäätelön mausteena. =) 

Joka kesä kannattaa kasvattaa uusia laventeleita 

ainakin Suomen korkeudella, 

sillä talvi aina tekee tuhoaan laventelien joukossa. 

Valitettavasti. 

Siitä keväällä hankkimastani 

minikasvihuoneesta 

ei lähtenyt kasvamaan kuin yksi ainoa 

laventeli. Mutta sekin on yksi lisää. 

Ensi kesänä se jo kukkii. 

Tänä kesänä kukkivat viime kesän uudet kasvustot. 

Kuvassa olevat kuuluvat vanhimpaan 

laventelipuskaan jonka olen ekana kesänämme 

tänne pihaan istuttanut. 

Keltaisten kukkien kavalkadi

Keltainen väri tuo väistämättä mieleen syksyn. 

Puissakin on jo keltaisia lehtiä paikka paikoin... 

Nämä keltaiset kukat ovat kehäkukkia. 

Reissuilta tuon mukanani yleensä kukkien siemeniä, kiviä jne. 

Näiden kukkien esi-isät ovat kasvaneet Madeiralla. 

Niiden emot kasvoivat viime kesänä pihallamme 

ja nämä lapsenlapset nyt siis jälleen puutarhassamme. 

Sementtisydämiä me teimme remontin aikana 

sinne tänne hiekkaan pihamaalle, aina jos päivän 

töistä jäi ylimääräistä laastia, tasoitetta jne. 

Nyt pihassa on kivisiä sydämiä muutama. 

Korjaan, ei puutarhassamme, 

vaan pienessä pihassa jossa on muutama nuori puu. 

Olen jälleen näistäkin kerännyt siemenet talteen kuivumaan. 

Vaikka keltainen ei tosiaan ole ollenkaan lempivärejäni edes kukissa,  

niin kehäkukissa on jotakin perinteistä. 

Ne kuuluvat suomalaiseen kesään kuin uudet perunat, 

käen kukunta 

ja räksyttävä Suomenpystykorva. =P

Tässä kysymys puutarhureille ja kasvitieteilijöille: 

miksi ihmeessä vielä viime kesänä valkoisina hehkuneet liljat 

ovatkin tänä kesänä keltaoransseja? 

Ovatko valkoiset liljat jotenkin kertakäyttötavaraa jotka pitää joka syksy vaihtaa uusiin?  

Vai onko meidän maaperässämme jokin, joka sai ne muuttamaan väriään?

Ystävieni Katjan ja Jaanan lähettämien krassien siemenistä kasvaneita yksilöitä. 

Jotain sinistä

Katja-ystäväni lähetti keväällä minulle kukkien siemeniä, 

tietäessään kukista minun aina ilahtuvan. 

Kiitos ihana Katja! 

Tässä Katjan ruiskaunokki hehkuu lempeässä sinisyydessään. 

Ruiskaunokit kasvavat kukkapenkissä 

violettien tähkälaventelien kavereina, 

niihin nojaten.

Toisessa päässä samaa pyöreää penkkiä 

kasvaa ukonkelloiksi kutsumiani kellokukkia, 

jotka ovat levinneet aika lailla alkuperäisestä kasvupaikastaan. 

Piu pau papinkello...  

Netistä koetin etsiä sievälle sinikellokasville tarkempaa nimeä ja 

havaitsin samalla, että aikalailla monennäköisiä kellokukkia 

sanotaan ukonkelloiksi. 

Tarja A toteaa kommentissaan: 

Mahtaisko tuo kellokukka olla vuohenkello. Itsellä kukkii valkoinen ukonkello 

ja sen kukinta on tosi suuri ja kun mehiläinen piipahtaa kukan sisälle, 
 niin sillä on siellä tilaa pyörähtää, ei ota kukan seinät vastaan. 

Myöskin Irmastiina Ruusukummusta kirjoittaa:

Vuohenkelloksi minäkin tuota kellokukkaa veikkaan...vaikka en mikään kasvituntija olekkaan..:) 
Ruiskaunokit ovat kauniita...valitettavasti niitä ei oikein pelloilla ja luonnossa enää kasva. 

  Hitunen puolestaan toteaa saman kuin minäkin olen havainnut: 

Oi, miten kaunista sinistä! Kellokukkien kohdalla nimitykset tosiaan vaihtelevat aika paljon.
Vuohenkelloksi on sanottu myös sellaista, missä kukat ovat varren päässä ryppäänä. 
Tiedä sitten, mikä on oikea nimitys! Kello kuin kello, kauniita kaikki... 

Kiitos armaat lukijat!! 

Olkoon tämä sitten Vuohenkello.

Onko olemassa jotain Mammankelloa? 

Mummonkelloa?
Akankelloa? 

Kellokkaiden takana vihreäksi menneet 

ukonlaukat. Miksi nekin ovat ukkoja? =) 

Näkyypä siellä taustalla oransseja krassejakin, 

joista lisää kuvia myöhemmin. 

Tämän kesän unikoita

Tämänvuotiset silkkiunikkoni 

ovat viimevuotisten kukkien kerätyistä siemenistä kasvaneita, 

ja todella pieniä mutta hyvin suloisia.

Pienet silkkiset
unikonkukkaset suloiset.
Nuppuilevat, 
aukeavat, 

kukkivat päivän 
ja sitten katoavat. 

Pienen hetken 

meitä viihdyttävät. 
 

-Una Reinman-