Tarinoita lohikäärmeistä on ollut olemassa historian varhaisimmista
ajoista lähtien, ja ne ovat ilmestyneet monissa eri muodoissa monin eri
tavoin hyvän ja pahan linjauksissa. Lohikäärmeiden kuvaukset vaihtelevat
kulttuurin mukaan.
Lohikäärme on liskomainen taruolento, joka tunnetaan tarustoista kautta maailman. Lohikäärmeet ovat hahmoltaan yleensä matelijamaisia, suomuisia ja usein siivekkäitä. Monissa tarinoissa lohikäärmeet pystyvät syöksemään tulta.
(Paitsi kuvassa oleva, on varmaan vielä vasta ihan baby-lohikäärme... Sanoo vaan "Gaa-gaa!" =D )
Lohikäärme on useimmissa kertomuksissa suuri matelijankaltainen olento, jolla on pitkä häntä ja paksu kaula. Paksut suomut suojaavat sen kehoa ja päätä ja sen neljässä jalassa on terävät, vaaralliset kynnet. Joillakin lohikäärmeillä on selässä piikkejä ja päässä sarvet. Niillä on myös selässään siivet, joilla voi lentää.
Lohikäärmeen heikoin kohta on usein sen vatsassa, jossa on pieni suojaamaton kohta. Jotkin lohikäärmeet sylkevät tulen sijasta kaasua, savua, myrkkyä tai happoa. Joillakin lohikäärmeillä on taikavoimia, joita ne voivat käyttää pahaan tai hyvään tarkoitukseen.
Lohikäärmeet kuvataan monien kulttuurien kertomuksissa
melko samankaltaisiksi. Tutkijat ovat esittäneet tälle kaksi syytä.
Joidenkin mukaan lohikäärmemyytit saivat alkunsa Lähi-idässä käärmeiden,
vesimatelijoiden ja muiden matelijoiden pohjalta, ja levisivät sieltä
Intiaan ja Kiinaan sekä antiikin Kreikan kautta Eurooppaan. Toisen
teorian mukaan lohikäärmemyytit syntyivät toisistaan riippumatta eri
puolilla maailmaa, sillä ne edustavat ihmisten yhteistä pelkoa
matelijoita ja käärmeitä kohtaan. Vasta kun kulttuurit tulivat
kosketuksiin toistensa kanssa, niiden lohikäärmemyytit alkoivat sulautua
ja vaikuttaa toisiinsa.
Lähi-idässä lohikäärmeillä oli jumalallisia ominaisuuksia ja kiinalaisessa mytologiassa lohikäärme nousi hyvin näkyvään asemaan. Antiikin kreikkalaisilla oli mytologiassaan useita lohikäärmemäisiä hirviöitä.
Keskiajan Euroopassa lohikäärmeiden surmaajat saivat vaikutteita etenkin Pyhästä Yrjöstä. Tämän marttyyrin legendaan lohikäärmeen surmaaminen tuli tosin tuhat vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1200-luvulla Jacques de Voraginen kirjoittamassa ”Kultaisessa legendassa”.
Englantilaisen mytologian kuningas Arthur ja hänen ritarinsa Lancelot
taistelivat lohikäärmeitä vastaan. Moni Englannin kuningas käytti
lohikäärmettä viireissään ja vaakunoissaan, kunnes sen korvasi leijona
vuonna 1603.
Suomalainen nimi Agricolalta
Lohikäärmeen suomenkielinen nimi ei viitanne lohikalaan, vaan erään näkemyksen mukaan tulta tarkoittavaan muinaisskandinaaviseen sanaan logi. Eräs versio nimelle on louhikäärme, joka viittaa lohikäärmeiden oletettuun asuinpaikkaan louhilla, eli kallioisilla vuorilla.
Perinteisesti on arveltu, että sana lohikäärme olisi Mikael Agricolan keksintöä ja vanhin kirjallinen tieto sanasta onkin Agricolalta.
Lohikäärmeitä on kuvattu taiteessa ja tarinoissa jo muinaisina aikoina, joskaan kalliomaalauksissa niitä ei ole tavattu.
Suomalaiset kansantarut tuntevat kertomuksia
erilaisista jättiläiskäärmeistä, -liskoista, ja -madoista, joista jotkut
ovat tulisia ja jotkut monipäisiä, kuten myös tulisista lentävistä
olennoista (esimerkiksi Kokko). Taruolentoja nimitetään lohikäärmeiksi
kuitenkin vain muutamassa tarinassa ja loitsussa. Joissakin tarinoissa
kertoja ei ole oikein tiennyt mikä lohikäärme on, ja on käsittänyt sen
kalaksi.
Vuonna 1572 julkaistussa kartassa oli Pohjois-Lappiin sijoitettu lohikäärme, joka söi hiiriä...
Erään myöhään, vasta vuonna 1928 taltioidun uskomuksen mukaan näkin
voi karkottaa rannasta heittämällä kiven veteen. Kivi nimittäin
aiheuttaa veteen kurimuksen, jossa asuu lohikäärme, jota näkki pelkää.
Kiinalainen lohikäärme
Kiinalaisessa mytologiassa lohikäärme on aina ollut näkyvässä osassa. Tätä kiinalaista taru- ja jumalolentoa (kiinaksi long tai lung) kutsutaan länsimaissa kiinalaiseksi lohikäärmeeksi, jolla on oma kulttuuritaustansa. Vaikka se näyttääkin samalta kuin länsimainen lohikäärme, se on muulta olemukseltaan hyvin erilainen.
Varhaisin lohikäärmelöytö Kiinasta, on noin vuodelta 2000 eaa. peräisin olevasta saviastiasta. Siinä kuvataan siivetön matelija, jolla on suuri pää, pitkä ruumis ja kaksi jalkaa, joissa on kynnet.
Kiinalaiset lohikäärmeet eivät useinkaan taistelleet
jumalia tai sankareita vastaan, ja tällaisissa tarinoissa oli yleensä
jokin moraalinen opetus. Yleisesti ottaen kiinalaiset lohikäärmeet
suhtautuivat ihmiseen ystävällisesti.
Kiinalaisen lohikäärmeen luonnehdittiin muistuttavan yhdeksää eläintä: sarvet uroshirveä, pää kamelia, silmät demonia, kaula käärmettä, vatsa simpukkaa, suomut karppia, kynnet kotkaa, jalkapohjat tiikeriä ja korvat lehmää. Lisäksi joidenkin mukaan sen silmät muistuttivat jäniksen silmiä. Lohikäärmeen päälaella oli suuri kuhmu, ch’ih-muh, joka auttoi sitä lentämään.
Lohikäärmeen suomujen määrää pidettiin merkityksellisenä.
Joidenkin asiantuntijoiden mukaan todellisella lohikäärmeellä oli tasan
81 suomua. Lohikäärmeen kaulan terävien suomujen koskettaminen oli
ihmiselle kuolemaksi. Myös lohikäärmeen kynsien määrä oli merkittävä:
vain keisarilliset lohikäärmeet kuvattiin viisikyntisinä, muut vain
neljä- tai kolmikyntisinä.
Lohikäärme lisääntyi munimalla. Useimmat emot laskivat munansa lähelle vettä, mutta jotkin munivat mäenrinteille. Vastakuoriutunut poikanen muistutti aluksi vesikäärmettä tai vesiliskoa, mutta se kasvoi ja kehittyi nopeasti lohikäärmeen näköiseksi. Lohikäärme eli tuhansien vuosien ikäiseksi.
Kaikki lohikäärmeet eivät lisääntyneet munimalla. Joidenkin mukaan lentävät lohikäärmeet syntyivät muuntumalla linnuista, ja muuntyyppiset lohikäärmeet muista eläimistä. Myös käärmeet ja kalat saattoivat muuttua lohikäärmeiksi. Joidenkin kertomusten mukaan lohikäärme saattoi syntyä jopa elottomasta aineesta, kuten keltainen lohikäärme kullasta. Lohikäärmeen väitettiin myös voivan muuttua halutessaan joksikin toiseksi eläimeksi. Muuttuessaan ihmiseksi lohikäärme otti yleensä joko vanhan miehen tai kauniin nuoren naisen hahmon.
Lohikäärmeillä kerrottiin olevan erinomainen näkökyky, ja ne näkivät oljenkorren jopa 150 kilometrin etäisyydeltä. Ne eivät kuitenkaan kyenneet näkemään kiviä. Joidenkin mukaan lohikäärmeet kuulivat hyvin, mutta toisten mukaan ne olivat umpikuuroja.
Joskus lohikäärmeitä myös syötiin, ja niiden lihalla,
luilla, hampailla, sarvilla ja syljellä oli lääkinnällisiä
ominaisuuksia. Etenkin lohikäärmeenluujauheen kerrottiin parantavan
monenlaisia vaivoja ja sairauksia. 500-luvulla eaa. kirjoittaneen Lei Hiaon
mukaan tehokkaimmat luut olivat viisivärisillä lohikäärmeillä. Ne,
jotka pitivät lohikäärmeitä kuolemattomina, selittivät lohikäärmeenluut
sillä, että lohikäärme saattoi vaihtaa luunsa samalla tavoin kuin käärme
luo nahkansa. Myös lohikäärmeen rasvalla kuvattiin olevan ihmeellisiä
ominaisuuksia valonlähteenä ja silkin suojaamisessa vedeltä.
Lohikäärmeen syljestä tehtiin hajuvesiä. Kiinassa lohikäärmeen verellä
ei ollut paljon käyttöä, toisin kuin lännessä.
Kiinalaiset koristelivat soittimensa ja muut esineensä usein lohikäärmekaiverruksin ja piirroksin.
Kiinassa vietetään nykyisinkin vuoden toisen kuukauden toisena päivänä värikkäitä "lohikäärmejuhlia" lohikäärmeen talviunilta heräämisen ja kevään alkamisen kunniaksi. Juhlaa vietetään kantamalla suuria liikuteltavia paperilohikäärmeitä ja ampumalla ilotulitteita.
Euroopan lohikäärmeet
Rooman valtakunnan tuhon jälkeen Euroopassa vallitsi sekasorto, ja sivistys taantui. Lohikäärmeetkin muuttuivat entistä vahvemmiksi ja hirviömäisemmiksi. Germaanisessa ja skandinaavisessa mytologiassa syntyi joukko pahoja lohikäärmeitä, kuten Nidhöggr sekä Fafnir, jonka surmaa sankari Sigurd.
600- tai 700-luvulla sepitetyssä Beowulf-eepoksessa Sigmund ja Beowulf surmaavat lohikäärmeen, joka vartioi suurta aarretta. Hrólfr Riu'un saagassa Bödvar surmaa kauhean siivekkään lohikäärmeen. Myös irlantilainen kelttisankari Finn mac Cumhaill surmasi lohikäärmeitä.
Venäläisessä kansanperinteessä auringon- ja kuunpimennysten uskottiin johtuvan taivaankappaleiden joutumisesta lohikäärmeen peittoon. Lohikäärmeitä pidettiin kuitenkin myös vähä-älyisinä, mikä ilmenee esimerkiksi sadussa, jossa lohikäärme joutuu romanimiehen huijaamaksi.
Siivet alkoivat yleistyä eurooppalaisilla lohikäärmeillä ehkä Rooman valtakunnan viimeisinä aikoinan käyttöön ottaman armeijastandardin myötä, jossa esiintyi siivellinen lohikäärme, draco.
Pohjois-Euroopan lohikäärmeet olivat pitkään vesieläimiä, mutta lopulta nekin alkoivat saada siivet. Näin eurooppalaisen lohikäärmeen olemus yhdenmukaistui. Samalla siitä tuli ilkeyden, pahuuden ja kuoleman edustaja, jota vastaan jumalten ja sankarien täytyi alituisesti taistella.
Papit käyttivät lohikäärmeen pelottavaa mielikuvaa moraalisaarnojensa tehokeinona, ja lohikäärmeitä veistettiin ja maalattiin kirkkojen seiniin ja ikkunoihin. Kirkon viholliset rinnastettiin ilmestyskirjan lohikäärmeeseen, jonka jokainen ruumiinosa sai symbolisen merkityksen. Kirkon taiteessa ja kirjoituksissa lohikäärme edusti aina
pahaa, mutta maallisessa maailmassa se edusti myös raivokkuutta
taistelussa, mistä johtuen sitä käytettiin myös vaakunoissa.
Lohikäärmeisiin uskottiin yleisesti keskiajan Euroopassa. Merkittävissä asemissa olleiden ihmisten tekemiä lohikäärmehavaintoja kerrottiin täytenä totena niin luonnonhistoriallisissa teoksissa kuin kronikoissakin.
1400-luvulla alkoi vanhojen taikauskojen kyseenalaistaminen, mutta lohikäärme ei ainoastaan selvinnyt aikojen muuttumisesta, vaan se jopa hyväksyttiin eläinkunnan jäseneksi. Kirjapainotaidon keksimisen jälkeen aiempaa useammat pääsivät lukemaan eläintieteellisistä kirjoista lohikäärmeiden elintavoista ja käyttötavoista. Myös vasta löydetystä Amerikasta raportoitiin havaitun lohikäärmeitä.
Epäilijöiden määrä kuitenkin kasvoi. 1600-luvulta alkaen uusia havaintoja ei enää julkaistu entiseen tahtiin. Eläinten luokittelun kehittyessä ei enää kyetty hyväksymään eläintä, joka koostui vain muiden eläinlajien osista, eivätkä 1800-luvun tutkijat yrityksistään huolimatta löytäneet matkoillaan todisteita tulta hönkivistä ja siivekkäistä olennoista.
Nykyajan lohikäärmeet
Lohikäärmeet ovat vakioelementtejä monissa tunnetuissa fantasiakirjoissa, kuten Eragon, Harry Potter ja Hobitti eli sinne ja takaisin. Fantasiakirjallisuudessa lohikäärmeet ovat usein perineet länsimaisessa mytologiassa saamansa roolin pahuuden ruumiillistumina, ja yksinkertaisimmillaan tarinoissa toistetaan keskiaikaisten tarujen teemoja (sankari yrittää surmata lohikäärmen tai hankkia takaisin lohikäärmeen varastaman aarteen).
Lohikäärme ei aina ole tarinan suuri konna. Esimerkiksi Ursula Le Guinin Maameren tarinat -sarjassa lohikäärmeet ovat ikivanhoja, älykkäitä olentoja, joiden suhtautuminen ihmisiin on enimmäkseen neutraalia. Ongelmat johtuvat ihmisen aiheuttamasta epätasapainosta ja elinalueiden kohtaamisesta. Joskus tavataan myös hyviä lohikäärmeitä, kuten Michael Enden romaanin Tarina vailla loppua Fuhhuur. Muita hyväntahtoisia lohikäärmeitä mainitaan muun muassa Dragonlance ja Perillinen-trilogiassa, johon myös Eragon kuuluu. Steven Eriksonin The Malazan Book of the Fallenissa lohikäärmeet ja lohikäärmeen muodon ottamaan pystyvät ihmishahmot ovat hahmoja muiden hahmojen joukossa eivätkä ryhmänä millään muotoa luokiteltavissa vain ”hyviin” tai ”pahoihin”. George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun maailmassa Targaryenin kuningassuvun hallitsemat lohikäärmeet ovat sodassa ratkaisevassa asemassa.
Humoristisesti fantasiakirjallisuudessa lohikäärmeitä käsittelee muun muassa Terry Pratchett, jonka Kiekkomaailmassa luonnonvaraiset suolohikäärmeet ovat jatkuvassa vaarassa räjähtää kappaleiksi äärimmäisen tulenarkojen suolistokaasujensa vuoksi ja Ankh-Morporkin kaupunginvartioston päällikkö Samuel Vimes käyttää sylikoiran kokoista lemmikkilohikäärmettä sikarin sytyttämiseen. Dugald Steerin lastenkirjasta Dragonologia löytyy kovasti kengurua muistuttava Draco marsupialis.
Söpöin lohikäärme on kenties Cressida Cowellin kirjan Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon) ja elokuvien Hampaaton jota Hikotus-viikinki kouluttaa. Tai... kumpi kouluttaa kumpaa? Elokuvasarjan neljäs osa julkaistaan ensi kesänä.
Roolipeleissä lohikäärme on perinteisesti vihollinen, yleensä pahimmasta päästä. Yleensä lohikäärmeet myös vartioivat jonkinlaista aarretta. Joissakin peleissä ja saduissa on paljon erityyppisiä lohikäärmeitä. Tällöin yleensä lohikäärmeet eroavat toisistaan kokonsa puolesta sekä siinä, mitä ne sylkevät suustaan. Perinteisesti lohikäärme sylkee tulta, mutta ne voivat sylkeä myös vaikkapa jäätä, salamoita tai happoa. Osa hyvistä lohikäärmeistä on koulutettu esimerkiksi vartioimaan linnaa tai aarretta. World of Warcraftissa on erityyppisiä lohikäärmeitä, jotka värinsä puolesta edustavat tiettyä asiaa: siniset lohikäärmeet hallitsevat taikuutta, punaiset elämää, vihreät luontoa, pronssiset aikaa ja mustat maata. Tässä pelissä lohikäärmeet ovat ikivanhoja olentoja, jotka eivät kuole vanhuuteen mutta voivat kuolla ulkopuolisen voiman tuhoamana.
Pelisarja Final Fantasyssa yleisenä taikaolentona esiintyy Bahamut, joka on yleensä myös pelin yksi voimakkaammista olennoista.
