Ei vieläkään pioneja

Lapsuudenkodissani Mama ojensi puutarhan pioneista 

 tehdyn kimpun minulle aina nimipäiväaamuna. 

Päivä oli talvella olevaa syntymäpäivääkin 
tärkeämpi ja ihanampi, olihan se 

keskellä kesää ja vieläpä mansikka-aikana. 

Yleensä Mama teki mansikkakakun nimipäiväkseni 

ja kutsuin ystäviä kakulle. Jatkoin myöhemmin 
lapsuudenkodista pois muutettuani kakkuperinnettä 
itse. Tietenkin mansikkakermakakulla. 

Ennen muuten nimipäiville mentiin 
kyllä ihan ilman kutsuakin.

Nyt ei juuri kukaan enää vietä nimipäiviä.

 Perinteeksi tullut nimpparimansikkakakun 

leipominenkin on jäänyt... Hani kun ei niin välitä 

makeasta eikä varsinkaan kermavaahdosta 

joka minun mielestäni on täytekakussa se must. 

Sokerikuorrute ja voikreemi taas ovat 

ehdottomasti ihan oh-no-no-no! 

Pionikimpun olisin kyllä mielelläni nähnyt 

ilonani olohuoneen pöydällä, vaan ne ovat yhä 

pampulamaisina nuppuina pihallamme. 

Eilen kurkistelin niitä ja yksi punainen näytti 

hieman jo siltä että se saattaisi aueta 

jos onni olisi myötä, ihan näinä päivinä. 

Tarvittaisiin vain hieman aurinkoa. 

En tiedä onko lapsuudenkodin pihamaalla enää 

 ihania vanhoja pioneja, joista nimipäiväkimppuperinne 

alkoi. Lapsuudenkoti on moneen kertaan vaihtanut  

omistajaa ja uusilla omistajilla on aina valta muuttaa 

pihansa miljöötä. 

Tietä pitkin entisen kodin ohi ajamalla 

ei voi nähdä kukkapenkkejä... 

 Kuvituksena menneiden kesien pioninkukkia.