Miihkali unohti kännykän laturin kotiin eikä ole paljoa sitten uskaltanut lähetellä viestejä ettei akku lopu. Hän saapuu viikonloppuna ekalle kotilomalle. Kun armeijasta eivät alokkaat ensimmäiseen kahteen viikkoon pääse pois.
Oli antanut lähtiessään isoveljelle kotiavaimensa, että isoveikka voi käydä täällä kotona koska tahansa. Ja sopi, että jos tulee itse tosi myöhään lomille, hän meneekin veikan luo, ettei yöllä tule herättelemään meitä, siskoa ja äiteä.
Ja käski siskon vahtimaan, että mie syön kunnolla. Kun Miihkali aina pitää huolta, että syön muutakin kuin riisikakkuja ja kahvia...
Ja Isoveikka-Jake on pitänyt huolta.
Hoiti meille nettiyhteyden ja auttoi ex-asuntomme loppuvuokrassa, toi jääkaappiin lisää maitoa, yms...
-Kun perheessä täytyy pitää yhtä.
Niin Jake sanoi. Oli tuttuja sanoja... =)
Velkalistani kasvaa siis yhä vaan jääkaapin ovessa,
mutta minulla on näköjään vielä luottoa.
Ainakin omassa perheessä.
Ja niin Pikkusisko-Nunnukkakin huolehtii miusta.
Ei tosin ruuasta, vaan siitä, etten istu liikaa koneella.
Ja tulee kaveriksi pimeään kellarikäytävään,
pyykkitupareissuille. =)
Onko meillä jotenkin osat vaihtuneet? Nuoriso hoivaa nyt minua?
Kiitos miun mussukat, kun olette niin ihania!
Olette rakkaita muruja! =)
-Vielä kun saisin Nunnukan innostumaan käsintiskaamisesta... ;P
Kuva Vääksystä, Lauran kaupasta
5 kommenttia:
On sinulla ihanat lapset! Elämä kun jotain vie niin muuta se antaa kaksin verroin. Näin olen ajatellut omallakin kohdallani. Ei tosiaankaan kannata istua koneella liikaa...minäkään.
Hei Hallatar,
Kyllä siinä varmaan just niin käy- viimeistään loppujen lopuksi,että
osat vaihtuvat- pienimuotoisena se onkin ihan oikein, mutta suurimuotoisena en halua sitä koskaan- niin eipä varmaan kukaan halua.
Leijonainen =)
Kyllä on. =)
Olen heistä tosi ylpeä.
He ovat fiksuja, huomaavaisia ja sydämellisiä.
Melita =)
Niinpä...
Pelottaa ajatellakin.
Mutta on onni huomata omassa jälkikasvussaan
suurta empatiaa oikeassa kohdassa.
Ihanalta kuullostaa. Kunpa onnistuisin itsekin äitinä ja kasvattajana niin, että lapset mielellään minua palvelisivat ja auttaisivat..
Mutta miten tosiaan saa lapset innostumaan käsin tiskaamisesta? Meillä tekevät kaikkia muita kotitöitä, mutta tiskaus on kova pala. Ja pienenä, 2-5-vuotiaana, tiskasivat ja läträsivät sen veden kanssa päivittäin... Mihin katosi se into?
Sooloilija
Voi ei heidän tarvitse palvella minua!
He vaan sattuvat olemaan noin huomaavaisia!
Eikä yksin minulle vaan kaikille.
Ja ilokseni olen havainnut heidän kaveripiirinsäkin
fiksuiksi nuoriksi.
Olen monesti sanonut
että mie itse taidan olla
tässä porukassa se lapsellisin...
Lähetä kommentti