Vuosia sitten kävimme äiti-Mamani kanssa Caprin saarella hautausmaalla ja se kokemus oli jotain aivan erityistä. Etelän maissa kaivattu vainaja on esillä kuvana hautakivessä tai -paadessa, kukat olivat tuoreita ja monella haudalla paloi ikuinen liekki. Äitini löysi saaren ulkomaalaisten hautausmaalta paaden, jossa oli sivukuva nuoresta naisesta, joka oli äitini mielestä minun näköiseni. Se hautausmaa oli täynnään valkoista marmoria.
Kaikki oli häikäisevän vaaleaa ja hyvin kaunista.
Tällä pohjois-Italialaisella hautausmaalla pääväritys oli tummanharmaa graniitti. Varmasti viereisten vuorten ansioista. Täälläkin paloi ikuisia liekkejä, hautakivissä oli kuvia ja kukat olivat tuoreita. Käyntimme aikana tuotiin uusia kukkia hautapaasille sekä lipastomaisille hautasijoille, joiden kukkienvaihto onkin astetta haasteellisempaa, koska siinä tarvitaan tikapuitakin...
Hautausmaalla kävely tekee mielen hartaaksi. Kaikenlaisilla hautausmailla siis. Olen usein samaan aikaan kävellyt kotomaassakin hautausmailla, kun muut ovat olleet paikallisissa kirkoissa syystä tai toisesta. Itse kirkot ovat usein aika painostavia paikkoja, joissa ei edes ilma liiku, joten niissä en oikein viihdy.
Mutta surevien tarhat houkuttelevat minua
sitäkin enemmän luokseen.
Vanhemmilla haudoilla oli enemmän
uskonnollisia elementtejä...
Niin kaunista ja samalla hyvin surullista.
Kaipaavien suru on suunnatonta.
Uudemmilla haudoilla oli vain kukkia.
Näin jouluna vaikkapa
kauniita jouluruusuja.
Sotien aikoina ei ole ollut varaa
kuin pieniin kiviin eikä niihinkään
ole mahtunut paljoakaan kirjoitusta.
