Vipuilua

*

Ou, niin vaan taas se joulukuu  

tulla jolkottelee ihan väkisin ulkonäkymiä myöten ja hirveällä vauhdilla. 

Valkoinen kuorrutus
ei meinaa pysyä joka paikassa
kun tuuli puhaltelee kinoksia sinne tänne
suorastaan tolkuttoman harkitsemattomasti.

Ulos uskaltautuu juuri ja juuri tai vain kulkeakseen 

pakolliset ulkonaliikkumiset pikapikaa. 

Tällaisellä kelillä pitäisi oikeastaan antaa ihmisille

ulkonaliikkumiskielto. =) 

Mie hiukan jälkijättöisesti muistin vasta muutama 

päivä sitten kerätä metsästä käpyjä,
(ovat yhä saunassa kuivumassa) 

pihasta sammalta ja jäkälätupsun sekä 

junaradalta juurineen pienen kitukasvuisen 

bonzai-kuusen, joka oli sinnikkäästi kasvanut tuollaiseksi 

aika somaksi, 

meille juuri sopivaksi 

pikku kaunistukseksi.

 Olohuoneen ikkunaan väänsin hiukan rautalankaa
ja helmiä sekä ainokaisen lamppunauhamme.
Ajaa ihan asiansa
vaikka ei olekaan täydellinen.

Niinhän me monet ihmisetkin teemme...

*
PS: Pikkutalo-blogi on jälleen spämmiryöpyn vuoksi suljettu... 

*

Hyräile...

♥

Lumimyräkkää odotellessa...

♥
 ♥ 
 ♥
 

Jaahas, Pekka Pouta sanoi myräkän tulevan keskiviikkona. 

Ei tullut.

Entäs torstaina. 

Ei tullut 

No perjantaiksi sitä myräkkätä on nyt sitten luvattu 

oikein roppakaupalla... 

En anna lumen vangita meitä.
Olen varustautunut 

rikkinäisellä lumikolalla,
hajonneilla vaelluskengillä,
kierrätystoppatakilla 

ja italialaisella lumilapiolla... 

Aina pitäisi kirjoittaa kaikki muistiin...

♥

Onnellinen hetkinen

♥

Mistä sen tietää että joku hetki on onnellinen? 

Joskus sitä ei tiedäkään sillä hetkellä, 
vaan vasta myöhemmin. 

Surullista kyllä, usein hetken onnellisuuden tajuaa 
jopa vasta vuosien päästä. 

Sitä käy niin, että muistaa sattumalta 
juuri SEN sekunnin murto-osan, 

jolloin kaikki oli hyvin. 

Voiko aamulla jo päättää, 
että siitä päivästä 

tulee onnellinen? 
Luulen että voi. 

Joskus vaan arki ja todellisuus 
vie onnellisuuden mennessään 

itsestä riippumattomista syistä. 

Joskus onnellisen hetken ONNEKSI tajuaa juuri sillä hetkellä 

kun se tapahtuu, ihan livenä. Niin kävi miulle viime viikon torstaina.

Olin kasannut monta juoksevaa menoa samalle päivälle Lahteen, 

ja käynyt siinä niiden juoksevien asioiden välillä aikaa tappaakseni kirjakaupassa,

josta bongasin ensi vuoden taskukalenterin jonka sivut alkoivat juosta jo 

viime viikosta, juuri sopivasti, ja mietin jotta siitähän tulisi tyttärelle 

oiva nimipäivälahja, vaikka nimipäivänsä onkin vasta ensi kuun alussa... 

-Miten niin liian pitkiä lauseita? =) 

Joten, harmittavan sairaalareissun, yhden muun tapaamisen, 

muutaman alakuloisen bussikyydin sekä optikon 

(silmälasini hajosivat tyystin remontin tiimellyksessä viikkoja sitten, 

ja ehkä jossain vaiheessa nyt sitten saan uudet...) 

liiallisiin kyselyihin väsymisen
(jotkut ihmiset vaan kyselevät ihan liikaa,
ja mie en jaksa liikaa kyseleviä ihmisiä!) 

ja erilaisissa tuoleissa
silmiä peittävissä vempeleissä roikkumisen jälkeen 

päivän ehdottomasti onnellisin hetkinen oli se, 
kun tytär tekstarilla kertoi pääsevänsä 

juuri koulustaan ja treffaavansa miut kirjaston lähellä. 

Sieltä se rakas tyttönen ♥ 
 kipitti pian tutussa takissaan äittää halaamaan.
Joitakin päiviä aiemmin meidän ja isoveljiensä piti
nähdä toisemme mutta emme kaikki sitten sattuneesta syystä nähneet,
ja nyt olikin siksi onnellista nähdä 
omin silmin, että tyttö
on siinä, lähellä, ihan ok. 

Molemmat veljensä ♥ ♥ 
 olin jo aiemmin energiakseni halinnut,
ja nyt oli tyttösen energiahalin vuoro.  

Kotvan kuluttua höpöttelimme yhdessä Trion

tokakerroksen kahvilassa maistellen tuoksuvaa raparperikerma-teetä 

sekä Amerikkalaista porkkanakakkua, 

joka oli NIIN taivaallista, 
ettei sille löydy adjektiiveja. 

Tytär sai vuodeksi kalenterin, 
jonka uutukaisia typötyhjiä

sivuja saa ruveta vaikka heti paikalla täyttämään 

ja mie sain onnellisen hetken,  

joka pyyhki pois kaiken muun siltä päivältä. 

Kyllä vain, onnellinen hetkinen 

voi nollata tuntien väsymyksen. 

Lapset antavat
äideilleen energiaa, 
vain
olemalla olemassa. 

♥ 

Muistathan sen?

Sydämellä ja sielulla

Tähtipölyä

Aamukuudelta Hanin tehdessä töihinlähtöä
näimme suurinpiirtein kaakon taivaalla suurensuuren tähden. 

Vai satelliittiko se oli?
Ihan järkyttävän suuri ja maagisen mystisesti hohtava taivaan tulipallo... 
Sitä ihaillessani ja ikiomaa rituaalinomaista lähtösuukonjälkeistä
aamun vilkutushetkeäni odottaen ulkorappusilla oven raossa 

yöpaidassa paljain palelevin varpain,
näin yhtäkkiä tähdenlennon.

Samassa mies, joka oli raappaamassa tuulilasistaan jäätä, lakkasi raapimasta. 

Hetken kuului vain lämpiämään käynnistetyn auton hurinaa. 

-Näitkö ton? mies hihkaisi.

-Näin! 

Tietääkö jotain hyvää 

jos näkee yhtaikaa rakkaansa kanssa tähdenlennon?
Toivottavasti. 
Vaikka siinä hetkessä en ehtinytkään toivoa mitään.  

PS: 
Ekat tähtitortut on jo maisteltu. =)

Nyhjää tyhjästä

Vaikka tuo miun mies-rakas ei tykkää yhtään jou-lusta, olen saanut hänet sietämään sitä, että väsään tupaamme aina jotakin omatekoista koristusta ja härveliä.
Mie sanonkin jotta taas mää nyhjään tyhjästä. -Niin teet, mies tokaisee. Ihan ymmärrettävää. 

Tehdään ite, mitä tarvitaan. Kumpikin vallan vähissä rahoissa kun ollaan. 

Siksipä ex-viiniköynnös kiertää nyt kranssin ja sydämien muotoon 

taivutettuna ja valkoiseksi maalattuna muutamaa kattoa.
Sellaisessa roikkuu olohuoneen puolella prismoja ja sinisiä lintuja 

sekä keittiössä sydämiä ja suuri huopapallo... 

Kesällä rempataan taloa. 

Seuraavaksi yleensä sitten syksyllä hajoaakin auto 

jonka korjaukseen menee jälleen muutama tuhatlappunen joten ylimääräistä ei jää. 

Siispä talven tullen taas nyhjätään...  

Leikataan, ommellaan, virkataan, neulotaan...
Kannetaan välillä puita takkaan
ja mietitään mitä seuraavaksi nyhrätään. 

Samalla Hani saa J-siedätyshoitoa, ihan huomaamattaan. 

Vähitellen sinne, tänne ja tuonne ilmestyy jou-luisia kynttilälyhtyjä lisää piiloistaan. 

FB:n puolella eräs <3 ystäväni pari vuotta sitten totesi:  

"Hei Una, kyllähän Hani tiesi sut saadessaan 
että mukana tulevat joulukoristeet 
eikä 2,5 kuukautta vuodessa joulukoristeita nyt niin pitkä aika ole - jestas sentään!" 

Pikkuhiljaa keittiön ikkunalaudalle sujahtivat tuikkutalot ja pieni tonttu. 

-Tonttu oli näköjään NIIN pieni ettei se edes näy edes kuvassa. 

Ikkunalasiin ripustin ihan Hanin aikana pieniä virkkaamiani juttusia, 

eikä mies edes mieltänyt niiden olevan mitenkään J:uun liittyviä, vaan nyökytteli, kun kehotin katsomaan mitä olen taas saanutkaan aikaiseksi. 

Ihan salavihkaa nyhräten syntyy sohvalla telkkua toisella silmällä tuijottaen myös pieniä hassuja j-koristeita, joista näistä viimeisistä juttusista lisää ja enemmän 

sitten perinteisen j-kalenterini aikaan, 

mä lupaan. 

J-lehdet nököttävät siistissä läjässä olohuoneessa 

ja mie niitä välillä kuolaan ja tuijotan 

ja saan koko ajan uusia ahaa-elämyksiä ja wau-efekti-ideoita niistä. 

J-kortit odottelevat postin tuoman punaisen j-korttien palautuskuoren läheisyydessä h-hetkeään. 

Laulan itsekseni j-lauluja ja joskus vahingossa Hanin aikanakin, joka heti huomauttaa jotta Hei, se on J-laulu! Lauloin mie niitä vahingossa keskellä kesääkin, kun kaivoimme aulan lattian alustasta pois purua. Se oli jotenkin kuitenkin niin jou-luista, 

kaivaa lapiolla jotain vaaleaa j-laulujen tahdissa, 

sortseissa ja t-paidassa, otsa hikeä valuen.
Ihan totta! =) 

J on aika salaperäinen kirjain. 

Se voi kätkeä sisälleen mitä vain.

Rakkaan hiukset

Kuuraa

♥

 

Pihalla huuruiset ruusuprinssit
kurkistelevat
kruunujensa alta toisiaan
ja auringonvaloa
joka armahtaa ne ainakin hetkeksi
jäisestä olomuodostaan

Mutta vain hetkeksi
Korkeintaan iltapäiväksi

Illalla kuura työntää olkapäällään
auringon tieltään
Saapuen jälleen
kylmyyttä hyytävin pitkin sormin
syytämään jäätä punaposkisten
prinssien kruunuihin 

-Una Reinman

 

♥

Syreeni jätti kesälle 

sydämellisen viimeisen tervehdyksensä, 

talviuneen käyden. 

 

 

Sisällä onneksi 

on jotain lämmintä. 

Niin kuin esimerkiksi tämmöistä...

♥

♥

 

 

 

 

Ikuisesti

♥

On se uskottava

Marraskuun viiletessä

Talvi 

tuli takaisin...

Huurrettuja

Populus tremula

 Haavat saivat lumikuorrutuksensa 

vaakatasossa sataneesta lumesta.

Viikonlopun sumua

2.11.2012 joutsenia kuvattaviksi etsimässä...
Ei löydetty kuin kaksi
paikassa johon ei voinut pysäköidä...

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän... 

Rauhaisaa Pyhäinpäivää.
Itse olin mukana kun Mama laittoi kauniit seppelet
isänsä ja äitinsä, eli pappani (jota en koskaan ehtinyt nähdä) ja mummoni haudalle.
Ja tädilleen. Pitkään palavat kynttilät jäivät sinne valaisemaan synkkää yötä...


(Video vaihdettu 9.11.2012) 

Kaipaus

16.6.2007

Ei mitään ikinä