.
Onko se jonkilainen verenperintö?
Onko se geeneissämme?
Melankolinen mentaliteetti?
Varsinkin jos oma elämä ei ole niin ruusuillatanssia,
vaan enimmäkseen täynnä niitä ruusunpiikkejä.
Mukana muutamia hentoja ruusunnuppuja sentääs...
Onko se pakoa arjesta?
Siksikö sitä kaipaa hyvää kirjaa, jonka myötä
voi elää muita elämiä?
Saa samaistua muihin ihmisiin, vaikka vain
jonkun toisen mielikuvituksen luomiin?
Siksikö sitä elää elokuvassa mukana niin täysillä, että saattaa
kiljaista elokuvateatterissa täysillä. "Eiii!" kun
sankari on vaarassa...
Tai kastelee vieressä istujan housunpuntit omilla kyynelillään
kun elokuvassa käy huonosti...
Tai on onnesta pyörryksissä, jos kirjassa tai leffassa "oikea"
rakkaus voittaa? Sydän pamppaillen elää myötä kaiken.
Hyvän ja pahan.
Vai onko se, se pieni lapsi meissä, joka aikuisenakin vaatii saada
nähdä ja kuulla jonkinlaisia satuja, jaksaakseen taas arkea?
.
