Sen ajan kun nukuin, tuli ei palanut.
Näin unta, ja olin siinä taas muualla.
Heräsin ja heti muistin...
Nyt kynttilä palaa taas.
Läikehtivin sydämin.
Kunpa media ei mässäilisi...
Miusta ei olisi koskaan tullut
hoitoalan ihmistä.
Olisin kantanut murheitaan
aina mukanani.
Surrut kanssaan.
Omien murheideni lisäksi.
Sydän kipeänä.
Enkä nytkään voi olla tuntematta
kollektiivista suurta surua.
Sattuu kun ajattelee
sitä valtavaa kipua ja tuskaa...
Syvälle sydämeen sattuu,
eikä tässä osaa ajatella mitään muuta.
En osaa edes kirjoittaa mitään enempää.
Ei löydy sanoja...
Suuri möykky on vatsassa.
Olen niin pahoillani...
Otan osaa tuskaan.
**********************
Kirjoitin tämän viime marraskuussa:
Ehkä
Ehkä vuoden päästä
itkettää vähemmän
Muistat enemmän
kaikkia kauniita
ajatuksia
Hänestä
Sydäntä
ei niin tuskaisesti purista
Jokainen sana
ei niin tikarin lailla satuta
Kuvaansa
saatat jo katsella
Varovasti hymyillä
Ajatella häntä
Lämmöllä
Aivan
kuin hän olisi yhä tässä
Lähellä
Hymyilemässä
Käsi sun olkapäällä
-una reinman-
Sururuno
