Poispuretun autiotalon
pihamaalla nukkuu hylätty puutarha
omassa hiljaisessa keväässään.
Laiminlyötynä ja niin unohdettuna
että ohikulkijalle tekee ihan kipeää katsella sitä.
Omenapuut täynnä jäkälää
ja kukkanuppuja.
Kenenkään kädet eivät ole hoitaneet
niitä vuosikymmeniin.
Vanhat perennat ovat karanneet
yli tontin rajojen jo kauan sitten.
Ne ovat valloittaneet itsenäisesti
melkein kaiken.
Itse ihanasta kolmen kuistin talosta
on jäljellä
vain kasa kivijalan kiviä...
Niin aika kulkee kulkuansa.
Mitä meistä jää jäljelle?
Joistakuista vain surullinen puutarha
ja kasa kiviä...
4 kommenttia:
Ei surullinen puutarha tai kivikasa jäljelle jäänyt.
Jäljelle jäi jälki, joka ohikulkijan pysäytti, jätti miettimään.
Kauniin paikan jälkeensä jätti, ei hoito salaisuus kauneuden.
Rakkaus luontoon jäljelle jäi, voit hänet nähdä vielä kävelemässä, rakkaudella hoitamassa.
Ei mikään rakkaudella hoidettu turhaa, aina jälkeensä jättää jotain joka ei sinulta huomaamatta jää.
Voih, niin surullinen. Samanlaisia ajatuksia itselläkin kun näkee vastaavaa. Melkein tunnen tuoksun tuosta paikasta.
Samoissa tunnelmissa meillä kävi lauantaina yksi puutarhavieras... Oli niin suruissaan ja pohti, mitä ihmisestä jää jäljelle.
Elämä jatkuu... Hän sai mielensä käännettyä iloisimmille ilmoille lopulta.
Ihanasti todettu, Marita. =)
Dibsukka, mie ehdin nähdä sen ihanan talon ennen kuin se purettiin. Nyt tuo tontti on niin hylätty ilman taloa...
Irene, oi...
Sie toit hänelle valoisia ajatuksia. <3
Lähetä kommentti