Ystäväni äiti kuoli, :( ja häneltä jäi kymmenvuotias kissa. Niinpä minäkin
ilmoittauduin jonoon kisun kotiuttajaksi mutta
ystäväni totesi ettei minun tarvitse jonottaa
vaan saisin tietenkin kissan.
Ensin Hani kyllä pisti hanttiin
mutta aikani häntä pehmitettyäni hän
sanoi että no joo, no katsotaan.
Niinpä me haimme kisun ystäväni luota
eräänä lauantaina tässä hiljattain ja kisu
itki koko automatkan kantokopassaan.
Kisulla oli paljon matkatavaroita, eli
se oli takuulla ollut omistajalleen hyvin rakas.
Enkä yhtään ihmettele sitä, sillä se on
hyvin kiltti, pehmeä, lempeä sydäntenvaltaaja.
Se itki vain kantokopassa ollessaan,
mutta heti kun pääsimme meille ja se pääsi
vapaaksi, se alkoi hiljaa ja uteliaana tutkia
uutta kotiaan eikä enää itkenyt.
Ystäväni laittoi kisulle ruokaa varmaan kahdeksi kuukaudeksi
mukaan ja kissanhiekkaa ja tykötarpeita. Hän itse ei voinut
pitää äitinsä kissaa, koska heillä on isokokoinen koira.
Kisu taas on aina ollut taloutensa ainoa lemmikki...
Tässä kisu tutustui yläkertaan...
On muuten ensikuva kissasta.
Kisu - me mietimme hänelle vielä nimeä,
koska se oikea nimi ei oikein sovi -
näki kun vein tyynyn tuonne porrastasanteelle,
kävi sitä katsomassa pari kertaa ja kolmannella
kerralla jäi sinne nukkumaan.
Korkealta näkee hyvin mitä me
alamaiset täällä puuhamme... =)
Kiitos ystävälle
tästä suloisesta kissasta.
tästä suloisesta kissasta.
Olinkin jotain karvaista
hassuttelijaa kaivannut
niin kovin näihin yksinäisiin päiviini.
PS: olin heinäkuussa ostanut
Hanille tällaisen mustan kissan tuuliviirin.. =D
