Älä usko lintumiehiä

Siinä se on. Maakotka mun käsissäni. Oikean käden peukkusormuksesta tunnistat minun käteni.
Haukka oli painava ja haukkamies auttoikin pitämään kättäni ylhäällä.


Funchalin Sé-tuomiokirkon aukiolla seisoskeli mieskaksikko. Toisella oli käsivarrellaan kotka ja toisella jokin pieni vaalea pöllö. Kun hymyillen korvasta korvaan (mie siis ainakin) ison linnun havaittuamme menimme ensimmäisen kerran Hanin kanssa heidän ohitseen, he tarjosivat Hanille nahkaista isoa hansikasta, jotta hän voisi pidellä suurta lintua, mutta Hani kieltäytyi kiivaasti.

-It rips my arm off!
-No, no, it not do that! Vakuuttivat miekkoset heiluttaen nahkahansikasta naureskellen.
Ojensivat he minullekin samaista hanskaa mutta ravistin päätäni, vaikka sisäinen naisenmieleni halusikin kovasti hihkua  
-Yes, please! 

Kotkan kullanpunaruskeat sulat kiilsivät auringossa, se näytti uljaalta ja hyvinvoivalta ja valkoinen pöllö siinä vieressä pikkuruiselta, hieman hömelöltä, kuin isomman linnun seuraavalta mitään vaaraa arvaamattomalta kiltiltä suupalalta... 

Kysyin, mitä lajia kotka oli, ja toinen miekkosista sanoi sen olevan The golden eagle.
Wow. Maakotka! Mutta me jatkoimme tiedosta huolimatta vaellustamme eteenpäin.

¸.•☆•.¸

Menetetty mahdollisuus pidellä sitä hienoa lintua hetkinen jäi kuitenkin ihan pienenä harmituksena pyörimään mieleeni. Muutamaa päivää myöhemmin otin asian puheeksi Hanin kanssa.
-Miltähän olisi tuntunut pitää kotkaa käsissään?
-En tiedä, Hani vastasi.
-Jäiks se sua nyt vaivaamaan?
-Joo, vastasin, ja samalla mielessä syttyi toive, entä jos...

Joitakin päiviä myöhemmin kun tiesimme jo, että sairaslomamatkamme jäisi kesken ja kotimaahan paluun aikaistettu päivä oli määrätty jo tietyksi päiväksi, vaelsimme vielä kerran lähtöä edellisenä päivänä sataman tienoille ja sanattomasta sopimuksesta jälleen Sé:n aukiolle, jossa lintumiehet taas seisoivat lintujensa kera.

Kävelimme määrätietoisesti heitä kohti, vaikka emme olleetkaan Hanin kanssa sopineet mistään mitään etukäteen. Jotenkin tuo rakas vaan lukee minua kuin avointa kirjaa ja niin hän johdatti miut takaisin sen uljaan kotkan luo.

Tervehdittyään toinen mies ojensi jälleen nahkahansikasta meitä kohti kuin automaattisena refleksinä ja mie uskaltauduin kyselemään kuinka paljon kotkan piteleminen maksaisi. Hanska-mies totesi toista olkapäätään välinpitämättömästi nostellen, jotta ehkä viisi euroa tai jotain mitä nyt itse haluat antaa. Mie nyökkäsin ja kiskoin kameraani kaulaltani ojentaen sen Hanille. Nyt olisi se hetki.

-Ota kuva siitä kun mä pidän sitä, sanoin Hanille, mutta hanskaa tarjonnut mies sanoi samassa englanniksi totisesti ja tiukkaan sävyyn ottavansa kuvan muuten sitten hänen omalla kamerallaan.Ymmärsikö se suomea? =)

-Ok, totesin, nyökkäsin, ja samassa hanska ja pian iso lintukin oli käsivarellani, tosin sen toisen miehen pidellessä samalla tiukasti maakotkan jaloissa olevista nahkaisista paksuista nyöreistä kiinni ja tukiessa samalla minun käsivarttani jolla verrattain painavan tuntuinen lintu istui.

Olisin halunut ihailla uljasta maakotkaa siltä lähietäisyydeltä, (once in a lifetime!!) mutta koko ajan kun katsoin sitä, minua komennettiin molempien lintumiesten suulla katsomaan kohti toisen miehen kameraa. Silti pääni kääntyi väkisin ihailemaan uljasta lintua. Oikeesti ihan väkisin! Kuin magneetin vetämänä...
-Lady! Lady! Lady! Look at to camera, huuteli kameramies napsien kuvia.

Enkä minä olisi halunnut itse kuvaan, vaan olisin halunnut sivukuvan kotkasta ja ehkä korkeintaan käsivarrestani sitä pitelemässä...

Leikkasin kalliista kuvista pois oman kroppani niin,

että vain käsivarsi ja toisen käden peukkusormus näkyvät.

Siitä tunnistaa kyllä, että olin paikalla.

Näette, että aikalailla kookas lintu se oli! 

Piti toisellakin kädellä tukea käsivartta... =D

Ihan liian pian toinen mies jolla oli nahkaiset hihnat koko ajan hallussaan, nosti kotkan pois käsivarreltani ja toinen mies jolla koko ajan oli ollut pikkuinen pöllö käsissään kuvatessaankin, ojensi seuraavaksi sen pöllön minulle ja mitään ajattelematta suostuin sanattomasti siihen että kevyt pöllökin saisi istua käsivarrellani. Se ei painanut mitään. Varmasti paljon vähemmän, kuin nahkahanska.

Siitä onkin mielessäni jo tuhat vuotta kun minulla viimeksi on ollut pöllö käsissäni, tai itseasiassa sylillinen helmipöllön poikasia, niin etten enää muistanut, etteivät pienet pöllöt paina juuri mitään...  

Miekkonen napsi jälleen kuvia, otti pöllön pois ojentaen sen toiselle miehelle jolla oli jo kotka toisella käsivarrellaan. Samassa hanska-mies kehotti meitä seuraamaan itseään ja alkoi reippaasti kävellä taakseen välillä meitä vilkuillen kohti kauppapeskusta, jonka sokkeloissa mutta kaikelle kansalle näkyvillä lattialla - johto pistorasiassa - seisoskeli kannettava tietokone tulostimen päällä. Mies kyykistyi laitteiden viereen, näpytteli jotakin läppäriin sujauttaen kameransa muistikortin koneeseen, vartijan kävellessä samalla kaupan sokkeloista ohitsemme vilkaisemattakaan meitä, miestä tai teknisiä laitteita.

Yritin kysellä kuinka hän uskaltaa pitää laitteet siinä kaupan lattialla, mutta hän ei vastanut mitään. Pian toinenkin mies saapui -ilman lintuja- luoksemme (minne ihmeeseen hän muuten jätti ne linnut?) samalla kun ensimmäinen miekkonen tulosti kaksi kuvaa, joissa minun naamani olivat suurena ja linnut toissijaisena, kuvan taustalla.

Miehet selittivät miltein yhteen ääneen kuvien maksavankin sitten yhteensä 23 euroa?
Semmosta. Mihin ihmeeseen se hetki sitten luvattu "vitonen tai mitä nyt haluat antaa"-hinnoittelu oli kadonnut?  
Kysyin hetken henkeäni haukottuani kotkankuvaa osoitellen, voinko ostaa vain sen.
Toki pöllöt ovat suloisia mutta kotkaanhan mie tällä kertaa olin ihastunut..
-Ei. Pöllökuva tulee kaupan päälle.
-Okei... 
-Ne maksavat yhteensä 20 euroa. (Keskustelimme englanniksi siis)

Mietin, olisiko tässä nyt se hetki, aika alkaa tinkaamaan? Tippuisiko hinta edelleen? Mutta olen tavattoman huono tinkimään, eli en osaa edes aloittaa sellaista peliä.
Toisaalta pohdin kuumeisesti sopivaa vastalausetta, koska en enää halunnut ostaa edes sitä kotkakuvaakaan summan kuultuani, mutta en uskaltanut noin vain lähteä siitä kävelemään...? Jalkani olivat jotenkin juuttuneet paikoilleen enkä älynnyt edes kysyä neuvoa vierelläni seisovalta Hanilta.

Vilkaisin lompakkooni, jossa sojotti enää yksi ainoa 20 euron seteli, eli se raha jolla piti ostaa vielä Murusille tuliaistoffeeta. Edelleenkään en olisi halunnut kuvia, mutta punaisin kuumeisin poskin, ilman ääneen lausuttua vastalausetta otin kuitenkin sormiini sen viimosen rahani, tokaisten samalla sen olevan kaikki mitä minulla enää on jäljellä, antaen sen pois, setelin kadotessa nopeasti toisen miehen sormien taskuunviemänä ja saaden mukaani nuo kaksi valokuvaa joita en olisi ollenkaan halunnut.

Se mieletön ilo, jota olin kiireisen hetken ajan kokenut lintuja pidellessäni, oli lentänyt melkein pois. Ihan vähäsen vaan tunsin enää ilon rippeitä leijailemassa sielussani.

Hani ei sanonut minulle mitään kun kävelimme nopeasti pois kauppakeskuksesta ja aukiolta. Ei sanonut sitä klassista niinpä niin, tai mitään muutakaan näppärää... Mie olen kai jotenkin huono kauppamies. Tai kauppanainen.

Aloin itse jonkin matkaa käveltyämme pohtia ääneen:
-Mutta... Ehkä mie kustansin tuolla kakskymppisellä niiden heppujen tämän päiväisen lounaan?
-Ehkä niin, Hani vastasi, ja otti mua turvallisesti kädestä kiinni. Ilontunne kaarsi takaisin mieleeni.

Olinhan sentään 

hetken aikaa 

saanut pitää upeaa

maakotkaa käsivarrellani! 

¸.•☆•.¸

Lintukuvat: Funchalilainen mies.