Kävimme Nunnukan ja Hanin kanssa ajelulla ja kaupoissa. Ennen lähtöä kiskoin päälleni pitkän kirppispalttoon ja piilotin sen alle minimekkoni ja mustien pitkien kalsarien puntit mää tungin villasukkineen nilkkureihin ja selitin pukiessani, ettei kukaan katso, mitä mulla on päälläni.
Menimme sitten käväisemään eräänlaisella kirpputorilla. Siellä oli myynnissä uusien tavaroiden lisäksi myös vanhaa tavaraa. Olimme ainokaiset asiakkaat, ja kauppa oli auki enää viitisentoista minuuttia. Kävelimme paikan päästä päähän ja ihailimme korkeita puutuoleja, vanhoja, jatkettavia ruokapöytiä, kattolamppuja, siniruusukukallisia lautasia, peililipastoja ja korkeita vaatekaappeja ja mie näin ne kaikki jo ihan kuin leijuvan vanhaan isoon saliin ja pöydän jatkettuna pitkäksi ja peitettynä juhlavaan valkoiseen muliinilankakuvioin koristeltuun pöytäliinaan ja siniruusulautasiin ja juhlat voisivat alkaa ja...
Tosin Hani ja Nunnukka ihailivat varmaan kaikkea muutakin mutta mun silmiini osuivat nuo kohteet.
Jossain vaiheessa vilkaisimme kelloa ja havaitsimme, että paikka suljettaisi justiinsa. Kävelimme kohti ulko-ovea ja ohi kassan, jolla istuskeli nuorimies, joka yllättäin puhkesi puhumaan meitä katsoen:
- Tää nyt on varmaan aika erikoinen puheenaloitus, mutta mä huomasin että sulla on samanlaiset villasukat ku mulla...
Kun mies aloitti puheensa, me Nunnukan kanssa katsoimme ensin toisiimme ja sitten jalkoihimme ja pamautimme samalla kovalla pamauksella päämme yhteen. Auts-auts-auts! Naureskellen ja otsiamme hieroen vilkaisimme, että kyse oli miun sukistani, jotka olivat jääneet nilkkurien alta näkyviin liilan reunuksensa ja harmaan raitansa verran. Nostin hiukan jalkaani esiin palttoon alta piilostaan, jolloin mies tokaisi:
- Ai mut sulla on niissä valkoistakin!
- Nää on vaan mun äiti kutonu mulle, mies jatkoi leveesti hymyillen
ja omia villasukkiaan housunpunttiensa alta iloisen ylpeesti esitellen.
- Niin nämäkin on mun äidin kutomat, mää huikkasin takaisin.
- Mut sulla on valkoistakin niissä. Ei ne sit ollutkaan samanlaiset.
- Nii. Ei oo sama äiti, mää jatkoin, ja Nunnukka ja Hani naureskelivat.
- Ei ku mä aattelin että onko tää joku äitien muotisukkamalli, mies selitti.
- Aijaa, mää nyökkäilin hymyillen, ennen kuin iski jo lievä paniikkivaivautuneisuus ja jatkoin:
- Ei mut nyt me lähdetään ja tullaan ens kerralla vähän isomman lompakon kanssa, mää selitin ja kuljin kohti ovea Nunnukka kannoillani.
- Ja paremmalla ajalla, Hani jatkoi ja me kaikki pujahdimme ovelle, ja mies seurasi perässä.
- Ja mä laitankin tän just nyt kiinni. Näkemiin.
- Näkemiin, moi, moi, mekin huikattiin ja ulkona hieroin vielä tyttären päätä ja pyytelin anteeksi kun sillai olin otsaansa törmännyt. Mies nosti ulkona seisoneen mainoskyltin liikkeen sisäpuolelle ja katosi.
Me naureskelimme automatkalla, jotta kyllä ne ihmiset sittenkin katsoo, mitä mulla on päälläni. Kääks! =) Mie kun luulin olevani näkymätön ja näkyväni konkreettisesti vain rakkailleni.
Kuvassa reunaa uusimmista polveen ulottuvista ihanista joululahjasukistani. Maman neulomista tietenkin. Mutta nuo eivät suinkaan olleet sinä päivänä jalassani, vaan yhdet vanhemmat Maman neulomat... =)
-
