Joka paikassa alkaa kuulua ja näkyä jouluaika: Toivotaan paljon asiakkaita ja runsasta kaupankäyntiä. Televisio syytää ensiksi lasten lelumainoksia, myöhemmin kaikkea krääsää aikuisempaan makuun. Tavarataloissa kaikuvat suorastaan pelottavat joulurenkutukset. Ne samat, joita itse hiljaa laulaa kotonaan puuhaillessaan ja muistelleessaan, kuinka lapsena niitä laulettiin Mamin ja siskon kanssa, ja kilpailtiin, kuka muistaa eniten joululauluja... Ne samat laulut uudemmilla höystettyinä ylipursuvat pian korvista joka tuutista.
Joulu- joulu-paniikki alkaa...
Jotkut jo lapsuudessaan kyllästyvät jouluhössötykseen niin että ovat suorastaan allergisia koko tuolle ajanjaksolle aikuiseksi tultuaan.
Ei se ole ihmekään, että moni pakenee koko joulua jonnekin pois vaikka koko maasta. Jonnekin missä voi vain olla, ilman jouluhysteriaa.
Joulun pitäisi olla valon juhlaa. Pimeyden keskellä iloinen hetki.
Sellaista rauhallista ja tunnelmallista. Yksinkertaista.
Sen pitäisi olla joulun tuttuja tuoksuja, perinnekoristeita.
Pikku lamppusten, tuikkujen ja kynttilänvaloa.
Punaista väriä. Se tuttu joululiina ja ne Esteri-tädin enkelit.
Kuusen, tai sen pelkkien oksien metsäistä aromia.
Ja niiden omien rakkaiden ääniä.
Mutta onko se?
Saanko miekään, Eeva-parka, joulua meille aikaan vain upeaa uutta Joululehteä katselemalla, ja punaista väriä esiin nostamalla?
Vakuuttelemalla, että meillä ei sit hössötetä. Kuin vähäsen.
Varsinkin jos joku Adam parahtaa aaargh, joka kerta,
kun vaan mainitsenkin sanan joulu, tai yritän heilutella The Body Shopin miltein tyhjää parfyymipulloa sillai vinkkinä... ;D
.
