Lumen maa

Sunnuntaina oli kaunis päivä, 

se tämän vuoden toinen aurinkoinen 

sellainen. Se oli ihan liian ihana 

sisätiloissa vietettäväksi. 

Lämpökerrasto vaan alle, 
villaa ja toppavaatetta päälle 
ja eikun menoksi. 

Ajelimme katsomaan miltä 

Huovilan puistossa näyttää talvella. 

Ja siellähän näytti kauniilta. 

Täällä kesäkuvia aiemmista 
käynneistämme... 

Maalaisidylli nukkui kylmän lumipeittonsa 

alla ja kaikki näytti hartaan kauniilta. 

Kuinkahan monta piikaa näissä 

luhtiaitoissa on joskus kesiään viettänyt? 

Puistotie odottaa kevättä...

Ruususauna on kesällä koivujen 

takana piilossa. 

Pakkanen oli piirrellyt 

aikansa kuluksi kukkia 

ikkunaruutuihin. 

Jospa sekin salaa 

rakastaa kesäaikaa? 
Josko senkin niveliä 
kylmyys kolottaa? 

Puistossa ei ole talvisin 

toimintaa emmekä mekään 

päässeet kuin päätietä 

edestakaisin jonkin matkaa 

hyytävässä tuulessa. 

Tässä ikkunassa pakkanen on 

selvästi koettanut kukkaketoa 

piirustaa. Kauniisti tuo punamulta 

on hirsiseinistä harmaantunut. 

Ruusumuurien takana 

nukuttiin talviunta 

tuulelta suojassa. 

Kylläpä ruusut olivatkin kasvaneet 
hurjasti sitten viime näkemän! 

Kahvikaan ei ollut nyt kuumana. 
Kylmä viima ajoi meidätkin 
takaisin autolle. 

Punatulkku lauleli haikeasti 

jossain kuusen oksien piilossa. 

Poispäin ajellessamme 

ohitimme hiljakseen ajaen 

pari ratsukkoa. 

Kirkonkylä jäi taakse. 

Lehtipuissa kimalsi jäätimantteja 

niin houkuttelevasti, että niitä 

oli pakko pysähtyä ihailemaan. 

Kaikenlaisia taloja ja latoja 

maa päällään kantaa. 

Olisiko tämä sitä 

romuromantiikkaa? 

Samassa kettu juoksi tien yli 

ja katosi metsään. 

Ehdin hädintuskin 

napata siitä pikaräpsyn 

auton ikkunan läpi 

ennen kuin se katosi. 

Jättimäiset kuuset veivät 

hetkeksi auringovalon, 

niin kuin ne tekevät kyllä 

kesälläkin. 

Kuusimetsässä on 

helteelläkin viileää. 

Havupuiden jälkeen 

jäätimantein koristellut 

lehtipuut hurmasivat jälleen.