Yksinäisen ystäviä

Siellä se ihanuus on vielä 

mutta ihan kohta se lähtee 

etelään 

ja minulle 

tulee niin ikävä... 

Pihalla puuhaillessani, 

kitkiessäni mansikkapenkkiä

tai maalatessani piharakennuksia, 

on lähelläni ollut tällainen,
pieni ihana, peloton punarinta.

Se seuraa touhujani joskus ihan likeltä, 

mutta eipä sitä kameraa ole käsillä silloin kun 

keikkuu tikkaiden varassa maalaamassa 

seinää tai kun kitkee rikkaruohoja. 

Yläkuva on jo vanhempaa perua.
Tässä pihassa kun pesii joka kesä 
iloksemme punarintapariskunta. 

Niiden liverrys on suloisuutta. 
Samoin kuin vähän kauempana 
pesivien mustarastaiden laulukin...

Tässä muutama sumuinen
tuoreempi kännykkäräpsy 

ihanasta pikkukaverilintusestani.

Siellä se pikku Robin lavojen päällä seuraa
piharakennusten seinänmaalaustaukoani.
Nyt nekin on siis virallisesti
huoltomaalattu kaikki,
tältä kesältä. 

Lavat olen nostanut sivuun maalauksen tieltä, 

en suinkaan niistä mitään askarrellakseni.
Nou, nou, ne ovat meillä tallessa vain siksi, 
että polttopuukuorma on hyvä kipata niiden 
päälle, josta klapit kannetaan sitten 
puuliiteriin ja lavat menevät takaisin
odottamaan seuraavaa työpaikkaansa. 

Ja kun meinaan napata kottikärryt, 

on ihana Robin myös siellä odottamassa 

mitä tehtäisiin seuraavaksi. 

Niin että jos luulette että itsekseni pihalla juttelen 

niin jollekin eläväiselle mie yleensä. 

Jos en perässäni seuraavalle varikselle, 

niin punarinnalle, kulkukissalle, 

siilille tai ketulle... 

No joo, tai puille, kukille, 

tai jopa tuulelle...