Hanhipanssari

.














Me emme koskaan tulleet antaneeksi kunnon nimiä
Ukko-hanhelle emmekä sen puolisolle, Akka-hanhelle.
Ne olivat aivan erottamattomat ja sopeutuivat
hyvin elämään erirotuisten kanojen, kukkojen ja
muiden siivekkäiden sekaan. Päivät ne käyskentelivät
pihalla vapaina koiran ja kissojen kanssa ja yöt nukkuivat
navetassa, jossa oli siivekkäitä varten verkolla
erotettu erikseen osa possulasta.

Hanhipariskunta teki salaa pesän navetanvintille,
mutta huomasimme Akan haudontapuuhat.
Rouva hautoi viidestä pesämunastaan vain kolme
ja jätti kaksi viimeistä munaa hautomatta, jolloin
Mamani otti ne kaksi hylättyä hanhenmunaa hellään
huomaansa ja laittoi ne kostean pyyhkeen päälle,
lampun alle ja käänteli ja kostutti niitä aika ajoin.

Joidenkin päivien kuluttua toinen muna alkoi
säröillä ja me kaikki odottelimme innoissamme
mitä sieltä syntyisi. Sieltä kovan kuoren alta
kuului hentoa piipitystä ja esiin tuli nokka joka
rikkoi lisää kuorta, pieni siipi ja osa linnunpojan
pulleaa masua, josta verisuonet näkyivät selvästi.
Kohta näkyi myös linnun päätä ja sen silmä
kurkisteli meitä aika ajoin, rankan kuoren rikkomisen
lomassa, joka tuntui vievän voimia liikaakin pieneltä
hanhiparalta.

Vihdoin se sai kuoren niin rikki, että se kellahti
puoliksi kuoriutuneena pyyhkeen päälle ja
me silitimme tuota pientä rääpälettä varovasti
ettei siihen vain sattuisi. Se jutteli meille omaa
hanhenpojan kujerrustaan ja piti, ressukka,
meitä emoinaan, nähdessään meidän kasvomme
ensimmäisinä maailmassaan. Emmekä me voineet
olla kujertelematta sille pienelle, jonka sydämen-
sykekin näkyi hennon, sinertävän nahan lävitse.

Mama yritti viedä vastakuoriutuneen hanhenpojan
muiden hanhien luo ja tarjosi sitä Ukko- ja Akkahanhelle,
mutta ne vain huusivat kovaäänisesti ja yrittivät nokkia
pientä poloista, eivätkä hyväksyneet sitä joukkoonsa,
joten hanhenpoika oli tuotava takaisin sisälle.
Toisesta munasta ei koskaan kuoriutunut mitään,
mutta pikku hanhenpoika sai paikan perheessämme
ja sydämissämme ja nimekseen Tiplu.

Tiplu kujersi onnellisena hauskaa hyrinäänsä,
saadessaan olla ihmisten lähellä ja sylissä, hiusten
lomassa olkapäällä tuettuna tai jonkun tyynyn
vierellä yöt sängyssä, pesämäiseen
peittomuodostelmaansa nukkumaan laitettuna.

Se raukka luuli aina olevansa ihminen. Se seurasi
perässämme joka paikkaan ja kerran isäpuoli
vahingossa jopa astui sen päälle kun se vaaputti
hänen perässään tuvassa. Ehkä se oppi hieman
karttamaan talon isäntää tuon jälkeen. Meitä
muita se aina tervehti päätään nostaen ja laskien
ja kovasti innoissaan huutaen, kuten hanhet toisilleen
tekevät tervehtiessään ja muista hanhista poiketen,
syliin pyrkien.

Ukko- ja Akkahanhi eivät koskaan huolineet
aikuiseksi kasvanuttakaan Tiplua joukkoonsa ja samoin
sitä hyljeksivät ne kolme sen omaa sisarusta.
Teimmekö siis oikein hautoessamme sen hyljeksityn
munan? Vai karhunpalveluksen Tiplulle?
Ainakin opimme tuntemaan ihanan hanhen, mutta
samalla aiheutimme sen maailmaan suuren muurin,
ihan tahtomattamme, alunperin hyvää tarkoittaen...




.