.
Me emme koskaan tulleet antaneeksi kunnon nimiä
Ukko-hanhelle emmekä sen puolisolle, Akka-hanhelle.
Ne olivat aivan erottamattomat ja sopeutuivat
hyvin elämään erirotuisten kanojen, kukkojen ja
muiden siivekkäiden sekaan. Päivät ne käyskentelivät
pihalla vapaina koiran ja kissojen kanssa ja yöt nukkuivat
navetassa, jossa oli siivekkäitä varten verkolla
erotettu erikseen osa possulasta.
Hanhipariskunta teki salaa pesän navetanvintille,
mutta huomasimme Akan haudontapuuhat.
Rouva hautoi viidestä pesämunastaan vain kolme
ja jätti kaksi viimeistä munaa hautomatta, jolloin
Mamani otti ne kaksi hylättyä hanhenmunaa hellään
huomaansa ja laittoi ne kostean pyyhkeen päälle,
lampun alle ja käänteli ja kostutti niitä aika ajoin.
Joidenkin päivien kuluttua toinen muna alkoi
säröillä ja me kaikki odottelimme innoissamme
mitä sieltä syntyisi. Sieltä kovan kuoren alta
kuului hentoa piipitystä ja esiin tuli nokka joka
rikkoi lisää kuorta, pieni siipi ja osa linnunpojan
pulleaa masua, josta verisuonet näkyivät selvästi.
Kohta näkyi myös linnun päätä ja sen silmä
kurkisteli meitä aika ajoin, rankan kuoren rikkomisen
lomassa, joka tuntui vievän voimia liikaakin pieneltä
hanhiparalta.
Vihdoin se sai kuoren niin rikki, että se kellahti
puoliksi kuoriutuneena pyyhkeen päälle ja
me silitimme tuota pientä rääpälettä varovasti
ettei siihen vain sattuisi. Se jutteli meille omaa
hanhenpojan kujerrustaan ja piti, ressukka,
meitä emoinaan, nähdessään meidän kasvomme
ensimmäisinä maailmassaan. Emmekä me voineet
olla kujertelematta sille pienelle, jonka sydämen-
sykekin näkyi hennon, sinertävän nahan lävitse.
Mama yritti viedä vastakuoriutuneen hanhenpojan
muiden hanhien luo ja tarjosi sitä Ukko- ja Akkahanhelle,
mutta ne vain huusivat kovaäänisesti ja yrittivät nokkia
pientä poloista, eivätkä hyväksyneet sitä joukkoonsa,
joten hanhenpoika oli tuotava takaisin sisälle.
Toisesta munasta ei koskaan kuoriutunut mitään,
mutta pikku hanhenpoika sai paikan perheessämme
ja sydämissämme ja nimekseen Tiplu.
Tiplu kujersi onnellisena hauskaa hyrinäänsä,
saadessaan olla ihmisten lähellä ja sylissä, hiusten
lomassa olkapäällä tuettuna tai jonkun tyynyn
vierellä yöt sängyssä, pesämäiseen
peittomuodostelmaansa nukkumaan laitettuna.
Se raukka luuli aina olevansa ihminen. Se seurasi
perässämme joka paikkaan ja kerran isäpuoli
vahingossa jopa astui sen päälle kun se vaaputti
hänen perässään tuvassa. Ehkä se oppi hieman
karttamaan talon isäntää tuon jälkeen. Meitä
muita se aina tervehti päätään nostaen ja laskien
ja kovasti innoissaan huutaen, kuten hanhet toisilleen
tekevät tervehtiessään ja muista hanhista poiketen,
syliin pyrkien.
Ukko- ja Akkahanhi eivät koskaan huolineet
aikuiseksi kasvanuttakaan Tiplua joukkoonsa ja samoin
sitä hyljeksivät ne kolme sen omaa sisarusta.
Teimmekö siis oikein hautoessamme sen hyljeksityn
munan? Vai karhunpalveluksen Tiplulle?
Ainakin opimme tuntemaan ihanan hanhen, mutta
samalla aiheutimme sen maailmaan suuren muurin,
ihan tahtomattamme, alunperin hyvää tarkoittaen...
.
21 kommenttia:
Eläinten käyttäytyminen on kiinnostavaa. Hämmästyttävän inhimillistä :)
Ankkalinna ja Hanhivaara... Olenko ainoa joka ihmettelee miksi Aku ja Hannu Hanhi ovat samankokoiset vaikka toinen on ankka ja toinen hanhi? - Tuli vaan mieleen...
Hieno ja hellyttävä tarina, mutta vaikea tietää, mikä on oikein. Samoin metsäneläinten kanssa tekee joskus suuren virheen, kun "pelastaa" pikku pupun.
Rita
Tiplu-ressukka luuli koko ikänsä olevansa ihminen...
Tosin se yritti tehdä tuttavuutta myös niiden muiden hanhien kanssa
joutuen aina syrjityksi.
Ankkalinnassa hiirikin on koiran kokoinen,
mutta sadun maailmassa voikin niin olla. =)
Leijonainen
Näin se on...
Ehkä kaikella on tarkoituksensa
ja on voitava olla puuttumatta kaikkeen,
missä luulee auttavansa...
Voi mikä tarina. Melkein haluttaisi lukea se ääneen omille eläinrakkaille lapsilleni..
Tiplu-raasu. Kauanko muuten eli? Elikö loppuun asti ihmisten kanssa? Ja mikähän on yleensä hanhien elinikä?
Sooloilija
Voi tämän tarinan lukeakin lapsille.
Älä kuitenkaan sitä kerro,
että Tiplu eli vain seuraavaan talveen... =(
Ne muut hanhet vietiin syksyn tullen uuteen paikkaan jossa niille oli lämmin tila.
Vain Tiplu jäi meille
ja se jouduttiin suurikokoisena lintuna
sijoittamaan muiden siivekkäiden kanssa navettaan.
Vaikka sen luona käytiin useastikin päivässä
ja annettiin ruokaa ja vettä
ja silityksiä jutteluineen
se ikävöi meitä
tai jotakin jota emme sille pystyneet antamaan.
Eräänä aamuna se ei enää nostanut kaunista päätään.
Se oli nukahtanut ikiuneen pää kiepillä,
siipiensä suojassa...
Jospa se kuoli ikävään... =(
*itkettää vieläkin...*
Silmäni täyttyivät kyynelistä tästä Tiplun lopusta. Ikävään ja suruun se varmaan kuoli..Tuntuu ainakin siltä..
Tärkeintä on välittää, ei sillä niin väliä onko kaikki prikulleen oikein tehty.
Voi itku miten hellyttävä tarina.. Vähän kuin Ruma ankanpoikanen, mutta niin, että toiset ankat eivät koskaan tajunneet Tiplun kauneutta. Eikö lyhytkin elämä ollut parempi sille hylätylle munalle kuin ei elämää ollenkaan..? Se sai kuitenkin osakseen ihmisrakkautta. Ikuinen minnekään kuulumattomuus ja ulkopuolisuus oli ikävä kyllä sen osa.
Olipa hieno ja vähän surullinenkin tarina kun ottaa huomioon tuon viimeisimmän kommenttisi. Kirjoitapa siitä lastenkirja!
Tosi hellyttävä tarina. Kiitos!
Oi luin tuon miten Tiplulle kävi ja itku meinasi tulla täälläkin.
Minulla oli Kaisa ja Ville nimiset kanarianlinnut kun Kaisa kuoli, kuoli Ville parin päivän päästä ikävään.
Haliruttaus
Sooloilija
Niin mekin olemme ajatelleet. =(
Isopeikko
Tärkeintä on rakkaus?
Entä jos se ei riitä?
Kutuharju
Aivan...
Tiplu-ressukka. =(
Erikeeper
Lopun pois jättämällä se olisikin...
Kiitos Paperivuorineuvos.
Ja kiitos Sukulaissielukas
Voi siun undulaatteja...
Ikävä on hengenvaarallista...
Surullisen kaunis tarina. Sanotaan, että ikävään voi kuolla. Monesti niin käy vanhoille aviopareille, kun toinen kuolee, toinenkin luolee pian.
Lyhytkin elämä on kaunis ja sillä on tarkoituksensa. niin ainakin ahluan uskoa.
Tiklu sai osakseen kuitenkin rakkautta.
Aimarii
Näin se on...
Tärkeintä on pitää huolta. Ja sen te teitte. Rakkaudella. Ja vaikka hanhi on poissa, tunne on olemassa eikä se kuole koskaan. Tiplu julisti hauraalla elämällään jotain hyvin tärkeää - nyt myös minulle. Kiitos, Hallatar!
Kiitos Lastu sanoistasi.
*hali*
Kaunis ja haikea tarina.
Meilläkin oli ankkoja, niitä vain oli vaikea hoitaa talven yli sillä ne tarvitsivat kylpypaikan talvellakin.
Niiden höyhenpuku kuulemma vaatii sitä.
Kesyjä ne kyllä olivat.
MK =)
Muistan, että meilläkin oli ankkoja joskus.
Samoin eräänä vuonna meillä oli 150 kalkkunaa...
Ne olivat sitten tyhmiä otuksia! =)
Sateellakaan ne eivät tajunneet mennä sisälle takaisin
ja jokaisesta pienestäkin äänestä ne
joukolla päästävät sen kalkatusäänensä... ;D
Tämän tarinan jlkeen en ihmettele kaipuutasi maalle. Kiva tarina tiplusta (hauska nimi), kuvakin on mielenkiintoinen :)
John
Miulla on tosiaan
ikuinen ikävä maaseudulle...
PS John:
Kuva on aiemmin ollut tuolla sivulla:
http://hallatar.blogspot.com/2006/12/lapsuuskuvia.html
Lähetä kommentti