Tänään kokeilin sitä itse. Pilkoin kuutioiksi
hyppysissäni tuoretta kurkkua salaattiin.
Ensin kurkun kolmasosa vasempaan käteen
ja oikeassa kädessä olleella juuresveitsellä tein
suorat, tasaiset viillot ensin toisinpäin kurkun
leikatusta osasta kohti kurkun kantaa, joka lepäsi
kämmenen kuppurassani. Sitten viillot toisinpäin
ja lopuksi poikittaiset viillot suoraan salaattiastian
päällä, jolloin kurkkukuutiot putosivat oikeaan
paikkaansa, ilman välietappeja.
Pilkkoessani tuli mieleeni kaksi naista, joiden olen
nähnyt niin tekevän. Oma äitini ja ihana nainen josta
joskus muinoin piti tulla anoppini.
Heillä on taito pilkkoa esimerkiksi sipuli, omena,
kurkku ja tomaatti omissa käsissään, ilman
leikkuulautaa, suoraan sinne missä paloja tarvitaan.
He ovat sukupolvea, joka on tottunut pitämään
kaiken käsissään. Ja hallitsemaan hyvin sen
mitä kulloinkin käsissään pitelevät.
He luottavat omaan itseensä ja veitsikäteensä
niin paljon, etteivät pelkää haavoja. Eivätkä
he haavoja saakaan. Veitsi on niin tuttu niissä
sormissa. Sen liikkeet ovat nopeita ja hyvin
tarkoin hallittuja.
Sipuli muuttuu kokonaisesta pieniksi paloiksi
pannulle. Viimeistä murua myöten. Ja se
kurkku, tomaatti ja omena kuutioina salaattiin.
Ja kurkun kanta omaan suuhun.
Ei turhaa tiskiä, ei mitään hukkapaloja.
Vain juuresveitsi ja taito hyppysissä.
Toisin kuin minun sukupolveni. Meillä
on keittiö sekaisin ja aina se tuikitärkeä
leikkuulauta on juuri pesussa. Ja siinä
ajassa, kun vasta pesemme sitä lautaa,
ovat nuo ahkerat, taitavat kädet jo sormissaan
leikanneet kaikki kuutiot, siivonneet, pesseet
veitsen, kätensä ja kuivanneetkin kaiken.
Kuvassa ripaus Maman puutarhan jouluruusua.
.
