Aiemmin syystalvella, eräänä pimeänä aamuna
sympaattinen bussikuskimme kertoi punasilmäisenä
koko bussikuormalle, isänsä nukahtaneen ikiuneen
edellisenä päivänä.
Mie olin mielessäni niin pahoillani, että hänen arkensa
jatkoi kulkuaan ihan samaan tahtiin kuin aina muulloinkin,
vaikka hän oli juuri menettänyt isänsä...
Niinhän se tekee.
Elämä.
Ei se pysähdy.
Vaikka mitä yksilötasolla tapahtuisi.
Kun nousin pois bussista, meninkin etuovesta,
laskin käteni hänen olkapäälleen,
lausuin pahoitteluni ja toivotin hänelle voimia.
Ennen joulua meidän piti antaa hänelle joululahjaksi
suklaalevy. Ihan siksi, että hän on perhettäni kuskannut
edes takaisin, niin monena kymmenenä päivänä tänä
vuonna. Ja siksi että hän on sympaattinen. Juttelee.
On kuin pala mennyttä maailmaa.
Mutta unohdin sen suklaalevyn, tai oikeammin annoin
sen huoltomiehelle, joka sai pikku-wc:n vihdoin ennen
joulua hajuttomaksi. Nyt sopii vieraidenkin mennä siihen.
Soon hyvä nyt. =)
Soitin Nunnukalle viime vuoden viimosena koulupäivänä
että toisi suklaalevyn tullessaan ja antaisi sen bussikuskille,
mutta kohtalon oikusta tyttö unohti sen. Vaan onneksi
tytön ystävä oli tulossa illemmalla kylään ja hän toi suklaan.
-Kiitos E! =) Meidänkin suklaista! =D
Nunnukka meni pysäkille vastaan ystäväänsä,
sai suklaalevyn, nousi bussiin ja luovutti sen kuskille
pikkukiitoksena meidän perheeltä. =)
Tänään oli tämän vuoden ensimmäinen koulupäivä
ja bussikuski oli puolestaan ottanut Nunnukkaa
olkapäästä tämän lähtiessä bussista ja kiittänyt,
kun "vanhan mieltä"
oli tuo suklaalevy lämmittänyt.
.
