Sinisen sävyjä

Jossain on jo kevät!

Meille tuli  maaliskuun pakkasissa ikävä lämpöä, Välimerta ja taivaan sineä ja niinpä lähdimme sitä kaikkea jälleen etsimään.

Mies menetti kesälomansa vaihtaessaan hiljattain työpaikkaa ja hänelle jäi reilu viikko vapaata joten eikun nopeasti äkkilähtöjä katselemaan ja löytyikin vanha tuttu Alcudia, kahdeksan vuoden takainen reissukohteemme Mallorcalta. No, otettiin lennot ja hotelli, ja viikko sitten perjantaiyönä ajelimme punaisella vuokra-peugeotilla Palmasta kohti Alcudiaa.

Hotellin seinät olivat valitettavasti kuin paperia.  

 

Saksalaiset turistit, seinänaapurimme, huusivat (raivosivat? Se heidän kielensä kuulostaa aina muutenkin vihaiselta tappelulta?) joka ikinen yö aamuneljään keskenään, joten yöunemme jäivät heti lyhykäisiksi. =(

 

Samoin ruotsalaiset turistit huusivat ja sekoilivat huoneemme toisen seinän takana... =/ 

 

Usein ruotsalaiset ja saksalaiset tuntuvat olevan "euroopan omistajia" matkatessamme Euroopassa. 

-Heidän on pakko huutaa kamalasti. Miksi? Varsinkin öisin! =(  

 

-Aamuisin huutajaturistit sitten tuntuivat nukkuvan, ja minun teki mieleni laulaa tai viheltää jotakin kovaan ääneen.... mutten uskaltanu... =D 

 

 

Ulkoakin kuuluivat ihan kaikki roska-autojen, puhtaanapidon yms äänet ja parvekkeen yksilasisen oven alla oli parin sentin rako josta tuulikin pääsi sisään vierailemaan luonamme...

Mutta meidän peittomme olivat ihanat!!! Vuoteissamme oli varmaan kaksi ja puolimetriset ihanat kevyet peitot ja vielä pidemmät pussilakanat! Ah. Tosin ne tietty piti kiskoa aina ensin pois patjojen alta, jonne siivoojat ne työnsivät, ennen kuin peiton sai mytättyä omalla tavalla ympärilleen yöksi. Oma tyyny oli minulla taas tietenkin mukana...

Kurjat yöt palkitsi aina uusi ihana lämmin aamu. Heräsin viiden jälkeen mustarastaan huilumaiseen viheltelyyn. Seuraavaksi alkoivat varpuset kotoisasti pärpättää. Olen onnellinen kotipihan varpuslaumastakin, kun niiden äänet tuovat aina etelän maat ja lomareissut mieleeni ja matkoilla ne tuovat kodin mieleen, niin nykyisen kuin lapsuudenkodinkin...

Kun saavuimme, jotkut omituisesti leikatut kaupunkien puut olivat lehdistä tyhjiä. Viikon varrella kevät saapui Mallorcalle ja amputoidut puutkin alkoivat kuin suurella uhmalla 
kasvattaa kilpaa lehtiä ja oksia.

Parkkipaikkamme amputoiduista, 

kuolleen näköisistä luurankopuista 

on tässä hyviä esimerkkejä... 

Italiassakin jouluna ihmettelin tynkäpuita. 

Miksi puut eivät saa kasvaa nykyään vapaasti?  

Miksi ihmeessä ne leikataan noin rumasti

Peipot laulelivat keväisesti, kuten tämä 

kuvan viherpeippokin. 

Samaa ryystävää ääntä olen kyllä 

kuunnellut jo kotipihallakin. 

- 

Sitä varsinaista punarintaista peippoa 

en ole vielä 

Suomessa kuullut. 

Ja ah, tässä jälleen rakas Välimeri, 

ja sen eri sinen sävyt... 

En ollut edes tiennyt kaivanneeni 

NIIN paljon tätä Alcudian rannan laituria, 

tuttua kahdeksan vuoden takaa... 

Se edellinen laituri näkyy tässä 
yhdessä runokuvassani. =D

Ja laituri nyt. 
Odottelimme ensin että nuo muut tulisivat 

pois laiturilta... 

Osa poistuikin, 

mutta nuo selfieaddiktit eivät lähteneet laiturilta, 

enkä saanut kuvaa laiturin nokalta rantaan päin. 

Muistinkin, miten yksi laiturin lauta oli maalattu... 
Ehkä se lauta on se merkki, josta on tasan 50 metriä 
rantaan, sillä niin pitkä laituri on. 

Maalari maalasi taloa 

sinistä ja punaista... 
Tai siis luonto maalasi kaiken sinisen. 

Laiturin nokkaan voi jättää veneenkin. 

Ainakin pienehkön sellaisen.

Sinisyys elää koko ajan maapallollamme, taivaalla, 

järvien, jokien ja merien pinnalla ja vesien syvyyksissä.

 Felix-myräkkää enteilevässä 

tuulessa hiekkaa lensi silmiimme 

ja jäi narskumaan hampaiden välissä... 

Koska ei ollut vielä 

(onneksi) turistikausi, 

ei auringossa löhöileviä juuri 

ollut. Taisi se kova tuuli karkoittaa 
ihmisiä...

Aaltojen tuomaa...

Kuvissa on Välimerta kuvattuna 

saaren eri rannoilta.

Eräällä rannalla jolla söimme 

eräänä lomapäivänä eväitämme, 

(Hani osaa aina löytää upeat 

eväspaikat meille ) 

tämä lokki katseli meitä kauempaa. 

Missään ei näkynyt muita lokkeja. 

Kun katsoimme muualle, lokki saapui varovasti 

lähemmäs. Jossain vaiheessa huomasin sen ontuvan. 

Mietin että se on jätetty yksin ja muut ovat menneet 

jonnekin muualle ja heitin sille palan gluteenitonta 

muffinssiani. Se lennähti lähemmäs ja nielaisi palan. 

Lopulta lokki oli 

vain metrin päässä ja luulen että jos olisin ojentanut 

ruokaa sille kädestäni, se olisi kyllä syönyt siitäkin 

ellei Hani olisi alkanut toppuutella

minua lopettamaan linnun ruokkimisen... 

Suostui hän sentään kuvan 

siitä ottamaan. =) 

Hani tuskastuu aina kun 

reissuillamme silittelen kissoja, 

ja koetan kesyttää kaikkia eläimiä jne. =) 

Hän on varma siitä että kerran reissullamme 

sain hirveän flunssankaltaisen taudin 

siitä, kun silittelin sataa kissaa ja ojensin 

rahaa kerjäläiselle, joka sulki hetkeksi 

käteni omiin hikisiin kämmeniinsä... 

Nyt sitten koetan  matkoillamme 

vältellä kohtaamisia, mutta minkäs teet 

kun kolhitut hakeutuvat lähelleni. 
Haluaisin olla kuin Äiti Amma, 
joka halaisi kaikkia halauksen 
tarpeessa olevia...  

Tiedän kyllä etteivät kaikki 
pidä halauksista. Introverttinä 
luen sen jo kaukaa silmistään...  

Ei silti luen minä ihmisten 
silmistä paljon muutakin... 

Meri voi olla joskus myös vihreä... 

Alcudian satamassa eräs mies 

syötti leipää näille kaloille... 

En kerro mistä tämä ranta löytyy 

koska siellä ei näköjään tykätä turisteista. 

En minäkään pidä niistä 

jotka eivät anna muille yörauhaa... 

Me vain kuvasimme hiljaa 

ja poistuimme paikalta... 

Myös taivas oli lohduttavan sininen...

Taivas ja maa kohtaavat...

Moni rakastaa seilaamista meren aalloilla.  

Minä ehkä odotan mieluummin rannalla 

että joku toisi minulle kalaa grillattavaksi... 

Ps: 19.3. vietetään 
Ulrika Wilhelmina Johnsonin 
eli Minna Canthin -päivää 
sekä Tasa-arvon päivää. 
Niistä enemmän tuolla...