Riina vaan

...

Jatkoa Rinsessan seikkailuun: 

Niin siinä kävi että sunnuntaisena kylmänä aamuna Rinsessan kuumailmapallokin vihdoin kylmeni ja tipahti tuulenpuuskan haltuunsa nappaamana jonnekin Etelä-Suomen kevääseen. Rinsessa kopsahti kumoon maahan maltillisen hitaasti pudonneessa korissa mutta hänelle ei käynyt sen pahempaa. Vain se toinenkin liian korkeamitoitettu kengänkorko lähti irti. Rinsessa könysi itsensä pystyyn ja haukotteli sykkyrässä korissa nukkumiensa torkahtelujen jäljiltä.

Rinsessa huomasi olevansa järven rannalla mutta keskellä peltoa. Onneksi pallo laskeutui kuivalle maalle. Rinsessalle tuli mieleen, että ilmapallon omistaja ehkä ilahtuisi jos hän keräisi pallokankaan ja asettelisi sen nätisti koriin odottelemaan että Pekka jotenkin löytäisi pallonsa. Kaikki Pekka-nimiset ovat yleensä hyvin viisaita ja varmasti säätieteilijät erityisesti, joten neito toivoi että tämäkin pallo pian oikealle Pekalle saataisiin takaisin.

Rinsessa käveli multaista peltoa metsänreunaan. Sinne jossa oli kylätietäkin jo jalan alla tukevasti ja hiirenkorvaiset koivut nyökyttelivät Rinsessalle huomenia. Lintuset lauloivat ja kauempana siinteli sininen järvi aamuauringossa. Silmiä piti ihan siristellä ja laittaa käsi valon eteen että näki mistä kohtaa se aamuaurinko paistaa järven takaa. Hän jatkoi kävelyään hieman hämmentynein mielin. 

-Huomenta, kuului jostakin Rinsessan lähettyviltä.
-Mistäs sinä siihen tupsahdit?
Rinsessa kääntyi äänen suuntaan ja näki miehen parhaassa iässään kuusten takaa ilmestyneen sinisen talon portailla istuen katselevan neitoa. Jotenkin Prinsessa oli kävellyt ajatuksissaan hänen pihalleen. Miehen silmät olivat siniset ja viisaat ja ääni lempeä, joten Rinsessa uskaltautui kertomaan seikkailustaan Veikoksi esittäytyneelle miehelle joka ei yhtään ihmetellyt neidon hassunkurista kertomusta. Nyökytteli vain hymyillen. 

Mies kertoi puolestaan kuuntelevansa siinä portailla pajulinnun laulua lehdenhakumatkan jäljiltä, ja odottelevansa että pannukahvi selkeentyisi pannussaan jotta pääsisi lukemaan päivän lehteään kaffeen kera. Mies jutusteli tavallisesti juovansa teetä, mutta jokin oli saanut hänet tänä aamuna haluamaan kunnon pannukahvia.

-Mutta mitäs minä näitä tässä... Taidat sinäkin olla kaffeen tarpeessa, mies kysäisi portailta seisomaan nousten ja neito nyökkäsi ja nielaisi ja samassa hänen vatsansakin jo murisi kuuluvasti oman kantansa murkinan suhteen. Ah, kahvia...

Rinsessa nousi raput kauniille kuistille miehen perässä, jätti kiltisti sinne kuraantuneet ja vioittuneet kenkänsä ja pääsi sisälle lämpimään tupaan, jonka nurkassa näkyi takassa puita palamassa ja jossa tuoksui ihana kaffeentuoksu sekä jokin, ah, kuin tuvassa leijuisi jokin herkullinen muukin tuoksu joka oli jotenkin tuttu jostakin lapsuudesta...

-Paistoin tuossa raparperipiirakkaa kevään ensimmäisistä aikaisista varsista. Sekoitan siihen mukaan aina mansikkaa niin maku muuntuu näin niin kuin aikamiespojan suussa makeammaksi. Kuin mammani aikoinaan leipomaksi. Maistuisikos neidille palanen sellaista piirakkaa?

Ja mikäs, maistuisihan se kurnivavatsaiselle ja jotenkin paljon nöyremmäsi tuulen pyörittelemässä pallossa muuttuneelle Rinsessalle, joka tosin tahtoi ensin päästä pesemään kasvojaan ja käsiään. Veikko ohjasi neitosen kylpyhuoneeseen jossa tämä ihasteli kaikkea puista, ruskeaa, kaunista ja miehisen yksinkertaista. Puun ja tervan tuoksua ja saunan kaunista ovea. Saunassa ritisivät kiukaan palavat puut ja sieltä tulviva lämpö houkutteli Rinsessaa luokseen. Yksin tuohon puhtaaseen tilaan jäätyään neito tunsi vaatteensa ja itsensä niin likaiseksi että pujahti salamana irti hankalista vaaterievuistaan ja hiipi saunaan, sulkien innokkaan hymyileväisenä saunan oven takanaan. Hän istui jonkun, ehkä jo mummovainaan käsinkutomalle pellavaiselle laudeliinalle ja heitti ensimmäisen kuupallisen vettä kuumille kiville kihisemään.
Ah sitä lämpöä, joka oikeasta puukiukaasta iholle ilmaantuukin hyväilemään ja hoitamaan ihosta poistuvan hien mukana kaiken synkän ja ikävän pois mielestä ja lihaksista.

Veikko kuuli neidon heittävän kiukaalle löylyä ja myhäili itsekseen. Tunsi tehneensä jo näin aamuvarhain päivän hyvän työn. Hyviä töitä hän yritti tehdä elämänsä jokaisena päivänä. Ihan pieniä sellaisia. Ihan tavallisia ja arkisia. 

- Oli tyttöraasu tosiaan saunan tarpeessakin, mies mutisi ja meni vaatekaapilleen. Hän pohti käsi yhä kaapin ovinupilla, mitä tytölle kehtaisi tarjota varavaatteeksi kun ne sen raasun kuraiset juhlavetimet olivat niin sotkuisessa kunnossa ettei niistä mikään pesula enää kunnollista päälle pantavaa kudelmaa saisi aikaan.

Mies etsi pienimmät villasukat kaapistaan, nafteiksi jäänet verryttelyhousunsa sekä paksun flanellipaitansa ja otti toisesta kaapista paksun valkoisen pyyhkeen, vieden hiljaa ne kaikki kylpyhuoneen puiselle penkille, ottaen mukaansa sieltä sen surkean ja kuraisen Rinsessan vaatemytyn.
-Näistä ei varmasti enää saa muuta aikaiseksi kuin rasselia autotalliin, mies mutisi itsekseen, laittoi tosin asun muovipussiin ja kuunteli kuinka neitonen heitti jälleen hyräillen löylyä saunassa.

 
Veikko asetteli pannumyssyn paremmin kahvipannun päälle ja nosti raparperimansikkapiiraan uunista pirtin vankalle pöydälle. Lisäsi pöytään toisen mukin omaansa vastapäätä liinan päälle. Etsi lusikan mukiin ja lautasen piiraalle. Pöytä näytti heti erilaiselta kuin poikamiehen tavallinen pöytänäkymä.
Maidon hän nosti pöydälle ihan purkissaan. Etsi vielä pakastimesta loppurippeet vaniljajäätelöstä ja nosti ne pienessä lasikulhossa pöytään. Mitähän vielä? Kakkulapio piiraalle.

Mies lisäsi kaksi halkoa takkaan ja laittoi lasiset uuninluukut huolellisesti kiinni. Alkoi olla jo niin lämmintä ettei enää lisää puita tarvittaisikaan. Jossakin olohuoneen puolella soi hiljaa miehen mielimusiikki. Kaikki oli siistiä ja hyvin yksinkertaista. Miehellä oli talossaan vain välttämättömin. Mukavan miehisessä muodossa. Sinisiä saintpaulioita kukki keittiön ikkunalla. Kello raksutti seinällä. Keittiön ikkunasta katsoessa näkyivät violetit krookukset kukkapenkistä. Kevään ensi airueet. 

Neito kuului olevan suihkussa. Kauan. Loputtomalta tuntuvan ajan. Mies istui keinutuolissa ja keinui ja mietti, miten oli aikonut kerran osallistua leikillään television Maajussille morsian ohjelmaan. Sillä erotuksella että hän itse olisi ollut se Maa-Jutan sulhasehdokas. Jokin naisenpuoli sen kauan sitten poismenneen ja karanneen sijalle olisi ollut mukava löytää. Onneksi ei ollut sentään tullut mentyä naapurien naurunaiheeksi siihen ohjelmaan, kaikkien keltaisten lööppien otsikoihin. Nyt vaan nolottaisi jos niin olisi tullut tehtyä.

Sujui se elämä näinkin. Yksinkertaisesti mutta varmasti. Joskus aika vaan kävi pitkäksi. Olisi ollut onnellista jos olisi ollut joku, joka olisi silittänyt joskus käsivarresta. Olisi tullut mukaan halkometsään. Onkireissulle ahvenia narraamaan. Syksyisin marja- ja sienimetsään. Talvella hiidellyt niitä samoja ladunjälkiä siinä perässä. Juonut samasta mukista kuumaa kaakaota tienoon korkeimmalla ja tuulisimmalla kohdalla ja murtanut taskussa eväänä ollutta suklaata hänen kanssaan palasen...

-Anteeksi kun kesti ja kiitos kovasti. Innostuin saunasta ja viihdyin sitten siellä näin kauan! Huomasin omien likaisten vaatteideni kadonneen ja näin nämä vaatteet niiden tilalla ja puin ne sitten päälleni. Kiitos, 
hihkaisi kylpyhuoneen ovesta kesken Veikon mietteitä ilmestynyt saunanpuhdas neito. Rinsessan sotkuiset hiuslisäkkeet olivat nyt kylpyhuoneen roskakorissa ja suomalaisen hennot vaaleat hiukset oli sileästi kammattu taaksepäin pitkin päätä. Posket punoittivat ja silmät hehkuivat vihreinä ihan luonnostaan. Koko neito oli nyt ihan ilman keinotekoisia lisäefektejä. Päällään hänellä oli nyt se Veikolle pieneksi käynyt vihreäruudullinen flanellipaita, jalassaan mustat liian pitkät verkkarit jotka Rinsessa oli kääntänyt lahkeista kolmeen kertaan, sopivamman pituisiksi ja lattian viileyttä vastaan Veikon mamman aikanaan neulomat vanuttuneet villasukat.

Kerrassaan lumoava seireeni totta tosiaan!
Veikko hymyili autuaana kun tällainen ilo hänen kohdalleen osui ja hänen piti ihan ottaa lasit pois päästään ja pyyhkäistä kyynel silmänurkastaan. Tämä tilanne oli kuin salaisen toiveen toteutunut hetkinen. Epätodellinen ja kuitenkin ihan totta. Miten hän sen saunankin oli tullut lämpiämään laittaneeksi? Jokin etiäinen... Ja siksikö se pajulintukin niin iloisesti lirkutti, mies mietti.  

-Saisinko... tyttö aloitti.
-Voisin nyt huolia sitä kahvia ja tuota ihanasti tuoksuvaa piirasta, hän varovasti ehdotti sormillaan pöytään viitaten liian pitkien hihojen lomasta. Rinsessa alkoi kääriä hihojaankin lyhemmiksi ja Veikko kiirehti tytön luo keinustuolistaan ja haavehetkistään ja nosti tuolin esiin tytölle, joka hämillään siihen istahti. Kaatoi tytölle ja itselleen pannumyssyn lämpimänä pitämää kaffetta ja työnsi piirasvatia lähemmäs ojentaen sanattomasti tytölle kakkulapion käteen. Itse hän istui vastapäätä, kaatoi omaankin kuppiinsa kaffetta, sijoitti pannun aluselleen, tuikkasi sen päälle pannumyssyn ja katseli hymyillen omaa kaffettaan sekoitellen tuota ihmeellistä neitoa.

Rinsessa otti aimo annoksen piirasta ja Veikko työnsi jo hieman sulanutta jäätelökulhoa lähemmäs. Tytön silmät havaitsivat valkoisen herkun ja hän näytti piirasannostaan nyökäten jäätelölle päin ja katsoi silmiin Veikkoa joka nyökkäsi. Sanoja ei tarvittu. Veikko nosti pari isoa lusikallista vaniljajäätelöä neidon lautaselle. Jäätelö maistui taivaalliselta velä lämpimän piiraan päällä, leikaten raparperista sen kirpeyttä vähemmäksi. 

 

 

Veikkokin otti lautaselleen samoja herkkuja ja katseli salaa kun neito söi hyvällä ruokahalulla. Kaatoi kahvia tälle, kun huomasi hänen mukinsa juomapinnan huvenneen. Pieni liekki silmissään hän katseli tuota miehen silmissä suloista naisolentoa. Suloista ja kuitenkin nyttemmin niin tavattoman tavallista. 
Veikko antoi haaveidensa kantaa saaden jälleen kyyneliä silmiinsä. Rinsessa vilkaisi häntä, huomasi miehen pyyhkäisevän silmiään ja pelästyi, mikä Veikolla oikein oli, jolloin mies totesi tyynesti tämän hetkisen onnellisuuden vaan saaneen silmät kyyneltymään.

Rinsessa puolestaan katseli nyt miestä mietteissään, sai omatkin silmänsä vetistymään ja tajusi, miten ensimmäistä kertaa moniin, moniin vuosiin hänellä oli nyt juuri niin hyvä olla. Hänkin oli oikeasti onnellinen. Syvä lämpö ja turvallinen olo valtasivat hänet kun hän katseli edelleen vierasta, mutta jotenkin oudosti tutun oloista miestä siinä pöydän toisella puolella puiden rätistessä kotoisesti takassa ja kysyi yhtäkkiä itsekin sanoistaan yllättyen kesken haukattavan suupalansa: 

 -Saisinko jäädä tähän?
Tarkoittaen jäämistä siihen elämään. Siihen taloon. Juuri tämän miehen lähelle.

Kyllähän se Veikolle sopi. Enemmän kuin hyvin. Se sopi loistavasti. Ja sinne tyyntynyt ja kesyyntynyt Rinsessa jäi, muuttaen nimensä ihan tavalliseksi Riinaksi. Oppi rakastamaan yksinkertaisia asioita, arkea, luontoa, puhtautta, terveyttä, yksinkertaisia ruokia, oman kehonsa työllä väsyttämistä, kunnon yöunia, linnunlaulua. 

- Ja sitä sinisilmäistä, hyvin lempeää miestä... 

 

- Una Reinman

♥

..

...