Huokailen auringon mahtia. Lumet ja jäät katoavat hurjaa vauhtia. Kauppamatkan voi tehdä painavien kirppismiestentalvikenkien sijaan jo omat keveät lenkkikengät jaloissaan. Ai mikä tunne, kun tuntuu etteivät jalat paina mitään.
Toisin paikoin pitää olla silmät varpaissa ettei lähde liukumaan kävelytiellä jään muotojen mukana siinä, missä tielle ripotellut hiekkajyväset ovat jo hautautuneet auringon lämmittäminä täplinä jään sisään.
Samoin täytyy pitää silmällä ettei astu koirien kasoihin joita koiranulkoiluttajat unohtavat läjittäin jopa keskelle kävelytietä. (Syvä huokaus!)
Puut ovat karistaneet uuvuttavia lumikuormia harteiltaan ja nostaneet oksiaan ryhdikkäämpään asentoon. Lumiset puut alkavat olla jo kaunis valkoinen muisto, joita ei enää löydä muualta kuin kuvatiedostoistaan.
Minulla on auringon kanssa yli vuosikymmenen kestänyt viha-rakkaus-suhde. Tammikuisena pakkaspäivänä ilostun tuon taivaankappaleen ilmestymisestä valaisemaan valkoista ihmemaata. Tänään laitan vahvaa aurinkovoidetta (kyllä, maaliskuun aurinko jo polttaa) valoherkälle naamalleni ja koetan aurinkolasit silmilläni kulkea reittejäni niin, että aurinko jää selän taakse.
Kesällä aurinko löytää aina minut vaikka aina en tahtoisi. Se vaan leikkii hippaa kanssani ihan väkisin. Aurinkovoideputkilo onkin tärkein olkalaukustani löytyvä esine, kotiavainten ja lainakameran lisäksi.
Seikkailen täällä yhä itselleni vieraassa kaupungissa jalan paikasta toiseen. Tutustun. Löydän. Ihastun. Uusia maisemia siis.
Varsinkin kun nettiyhteydet yhä takkuilevat ja kotona olen ehtinyt jo siivota kaapit, (noin puolen vuoden asumisen jättämiltä jäljiltä) kylpyhuoneen ja vessan ja järjestellyt kaikki keittokirjani mikroaaltouunin viereen odottelemaan (siis ei siksi että kokkaisin mikroruokia, vaan siksi, että tuo tila oli ainoa johon kirjat voi keittiössä asetella) sellaista ispiraatiota, että jonakin kauniina tahi vähemmän kauniina päivänä haluaisin kokkailla niistä jotakin...
edit: 19.3.2010:
Nyt ON taas lumisia puita ja maisemia...
Säät vaihtelee...
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
...
