Vaelsimme Hanin kanssa virranparraslenkkimme jo
reilu viikko sitten mutta aikalailla täällä on saman
näköistä edelleen, kuin olisi vasta kevät.
Metsäkurjenpolvet kukkivat kaikkialla
muualla paitsi meidän pihalla
ne ovat vasta nupullaan.
Sittenpä on jotain
mitä odsottaa...
Piikkilankakerä on joltain joskus
niitylle unohtunut...
En mennyt kovin lähelle etten löydä
ruosteista piikkilankaa vielä polvestani.
Nurmitädykkeitä niityllä.
Näitä ihanuuksia on myös
omalla pihalla.
Tuttuja lapsuudesta...
Meilläpäin on tänä keväänä
(vai kesänä?)
ollut pihlajissa ihan kamalasti
kukkia! Syksyllä pitäisi pihlajien
notkua marjoista.
Viime keväänä niissä ei
ollutkaan kukan kukkaa,
eikä syksyllä siten marjan marjaa...
Jospa se vanhan kansan lumi-
uskomus meneekin niin,
että lunta on talvella saman-
verran kuin pihlajassa marjoja?
Kun toisinpäin se ei tunnu
pitävän paikkaansa, ettei pihlaja
muka kahta kantaisi, lunta
ja marjoja, samana vuonna.
Ja taas hiukan metsäkurjenpolvia.
Lupiinit ilahduttivat ojan penkalla.
Tiedän että joku raivostuu niitä
nähdessään, samoin kuin jättibalsamiakin
katsellessaan. Mie vaan ilostun...
Neidonkorento bongattuna
virran varrelta.
Koko tämän ajan jonka olemme täällä
asustaneet, on Palojoki raukka aina vaan
enemmän rehevöitynyt.
Onneksi emme hankkineetkaan sitä
kanoottia, josta seitsemän vuotta sitten
hieman haaveilimme...
Ei sillä pääsisi tuolla eteenpäin.
Niin kaunis on taivas,
kaunis on maa...
Viimeiset voikukanhahtuvat...
Jokin vanha narsissilajike joka
aikaa uhmaten ilmestyy entisen
talon pihan paikkeille,
vaikkei sitä pihaa enää
edes ole...
