Pakinaperjantain aiheena oli tulevaisuus.
Eikö ystävyys ole sitä,
että voi sanoa toiselle rehellisesti, mitä ajattelee,
sen toisen siitä pultteja heittelemättä?
Voi puhua kaikesta maan ja taivaan välillä?
Niin vakavasti kuin vitsinä.
Allekirjoittaneella ainakin on sellaisia(kin) ystäviä.
Yksi ihan ylitse muiden, vaikka onkin varsin tuore ystävä.
Viisas ja järkevä. Jalat maassa pysyvä.
Opin häneltä aina jotain uutta. Joka kerta, kun hänet tapaan
tai kanssaan viestittelen. Hän on kuin isosiskonen. =)
Uskaltaa reilusti sanoa jos jotenkin
teen jotakin hassusti.
Kritiikki kannattaa avoimesti kuunnella.
Jotain uutta oppia, erilaisia näkökohtia huomioimalla.
Toista kunnioittamalla. Asioita miettimällä.
Entä, jos ei uskalla sanoa jollekulle, mitä ajattelee?
Jos kauan miettii, että sanoisin tämän jos vaan rohkenisin?
On kuunnellut toisen ystävän ongelmia ja vaikeuksia.
Ja on vuosia ollut vain se nyökyttelevä olkapää
lausumatta ääneen ajatuksiaan?
Selvästi toinen tarvitsisi rohkaisua ja apua.
Kun vain itse tietäisi, miten sen sanoisi.
Sen vain tietää että ystävää käytetään hyväksi.
Suuret sympatiat ovat ystävän puolella.
Aikojen päästä rohkenee kertoa vihdoin ajatuksensa,
uskoen että se toinen on huumorintajuinen ja aikuinen...
Toivoo hänelle aikaa ja seuraa parempaa.
Mutta kuinka ollakaan, se vanhana ystävänäsi
pitämäsi henkilö, raivostuukin silmittömästi,
vetäen aiheettomasti mukaan omaan raivoonsa
sinun perheesi, sukusi ja ystäväsi,
suoltaen sellaista tekstiä, kuin ei kukaan ikinä...
Kukkakärpäsestä kasvaakin hallitsematon jättihärkänen...
Mitä sitten tehdään?
Onko ystävyydeltä pohja poissa?
Oliko ystävyyttä olemassa lainkaan?
Oliko kaikki vain harhaa?
Onko sellaisella ystävyydellä tulevaisuutta?
Sellaisessa puhurissa jää rotkon reunalle huojumaan.
Siitä yrittää
vaistomaisesti
pois ja taaksepäin
hiljaa peruuttaa.
Pyytäen anteeksi olemassaoloaan.
.
.
