Ole hyvä köyhille

.

Pienenä lapsena lempilukemistani, oli vintin puruista löytämäni Zacharias Topeliuksen Lukemisia lapsille-kirjat, joissa olleen yhden tarinan otsikon nimi on suora lainaus omaan otsikkooni. Topeliuksen jäljiltä luemme yhä monia ihania satuja. Niin kuin esimerkiksi Koivu ja tähti, joka perustuu kirjailijan suvun tosielämään. Tämä satu on erityisesti jäänyt mieleeni...

Topelius runoili esimerkiksi monia tänä päivänäkin tuntemiamme ja laulamiamme ja laulajien toivomuksistamme esittämiä rakkaita joululauluja.
Kuinka moni muuten tietää, että toista tuhatta laulun sanoitusta yhteensä runoillut Jukka kuoppamäki, on sukua kirjailija Topeliukselle, suoraan alenevassa polvessa? =)

Mutta aiheeseeni köyhyyteen, lisää esimerkkiä seuraavassa laulussa, joka oli mummoni suuren sankarin, monitaitoisen Tapio Rautavaaran kappale köyhästä miehestä ja hänen kuolemastaan. Rautavaara oli itsekin köyhästä yksinhuoltajaäidin perheestä, eli kuuluisuuteen ei tarvita rikasta elämänalkusysäystä.

Kerjäläisegenda/On kuollut ontuva Eriksson

On kuollut ontuva Eriksson ja moni on hyvillään,
Ei enää puistojen porteille hän laahusta kerjäämään.
Monet kyllä itkulla saatetaan alas rauhaan kalmiston,
Vaan sua ei itkenyt ainutkaan... Vai itkikö, Eriksson?

Ja nyt hän on puistonsa jättänyt, hän on saapunut taivaaseen.
Ei sisälle aivan, mut portille hän jäänyt on hattuineen.
Mene hiukan lähemmäs portteja, niin näät mitä luvattu on.
Voit itsekin mukaan toivoa... Vai voisitko, Eriksson?

Ei moista juhlaa nähnyt hän ole koskaan päällä maan,
Ja ihme - kerjäläiselle nyt almuja ojennetaan.
He nyt Luojan edessä näyttävät, miten hyviä hurskaat on,
Ja hattusi neuvoilla täyttävät... Se riittääkö, Eriksson?

Tuli ilta vihdoin taivaaseen ja portteja suljettiin
Ihan edessä miehen ontuvan ja avainta kierrettiin.
Maan päällä tämän jo kokea sait, se osasi ollut on,
Ja osasi myöskin on olla vait'... Vai onkohan, Eriksson?

Mies ontuu ääneti muurin taa ja nuttunsa turviin käy.
Tänä yönä sada ei ainakaan ja poliiseja ei näy
Paras takana taivaan porttien sinun varmaan olla on.
Olis liikaa musiikki harppujen... Vai oiskohan, Eriksson?

Rautavaara, Tapio, säv.,
san. Oiva Paloheimo,
sov. Georg Malmstén

Miten sinä suhtaudut köyhiin?
Rahanpyytäjiin?
Katastrofikeräyksiin?
Kerjäläisiin?
Kaupustelijoihin?

Olen joskus, tai aikas useinkin,
antanut viimeiset käteisrahani jollekin kerjääjälle, keräyksiin
ropoja, tai katusoittajalle... Joskus vaan ei ole itselläkään ollut valitettavasti antaa latin lanttia...

Kerran huonohampainen nainen oli myymässä
eurolla ruusuja kadulla. Vaikka olimmekin vailla yhteistä
kieltä, pysähdyin, annoin kaikki 10 euroani
taskuistani ja kieltäydyin kuitenkin ottamasta yhtään
kukkaa. Hän voisi myydä ne jollekulle muulle.
Hän purskahti itkuun ja halasi minua, ja aivan
selvästi, siunasi minut...
Siitäkin tilanteesta oli vaikeaa lähteä pois.
Jättää hänet siihen omaan elämäänsä.
Omatkin silmät kyynelissä...



Lapseni ovat kieltäneet, etten saa enää tehdä niin.
"Höpsö äiti!"
he sanovat.
"Kävele ohi!"

Mutta se on niin vaikeaa.
On hirvittävän vaikeaa "kävellä ohi"...
Kun tietää toisen tuskan.
Tietää, miten toisen on täytynyt kovettaa luontonsa, niellä ylpeytensä
ehkä myös ihmisyytensä ja alentua kerjäläisen tasolle,
jotta saa kaupasta edes hiukan ruokaa hengenpitimikseen...
(Kyllä omat lapsenikin tämän ymmärtävät, eivätkä ihan tosissaan ole kieltoa antaneet. Yhtä lauhkeita he ovat itsekin.)


Minä tiedän sen vaan niin jokaisella solullani,
kuinka joidenkin elämä on kovaa.
Kesällä liikkuneet kiellot olla auttamatta kerjäläisiä
pahensivat oikeasti nälkäänsä apua anovien ahdinkoa.
-Saivat ihmiset inhoamaan kerjäläisiä...
Tuon rahaksi kutsumamme paperinpalojen puute voi aikaan saada
ihmisissä odottamattomiakin tekoja.
Tosin, eivät kaikkien sydämet ole koskaan ennenkään
kerjäläisille lämmenneet.


Mutta mistä me voimme tietää, mitä heille on tapahtunut.
Mikä heidät on tähän elämäntilanteeseen ja ahdinkoon johtanut?
Kukaan ei voi koskaan sanoa, ettei itselle voisi koskaan käydä niin...
Elämästä ei tiedä, mitä se heittää eteemme.

Itse, myös apua odottamattomilta tahoilta saaneena,
tiedän, miten siitä avusta on kiitollinen.
Apu ei unohdu. Ikuna. Ainakaan minulta.



Mutta niin kuin kaikessa muussakin,
tässäkin kukin taapertaa tyylillään.
Ja tähänkin asiaan suhtautuminen, on verissä.
Peruja kotikasvatuksesta.
On se.
-Joko teet samoin kuin vanhempasi, esikuvasi.
Tai teet aivan päinvastoin. Periaatteesta.
Mie kuulun tuohon ensimmäiseen lokeroon. Oma Mamani antaisi vaikka viimeisen paitansa sitä tarvitsevalle. Ja voi miten usein olenkaan nähnyt Mamani auttavan heitä, joilla asiat eivät ole kaikkein parhaimmalla tavalla. Pyyteettömästi.
Ja tiedän teitä muitakin, jotka niin teette.
Olette hyviä köyhille. Avuntarvitsijoille. Hädässä oleville.
Se joko on omassa sydämessä se halu hyvään, tai sitten sitä ei ole lainkaan.

Puhumattakaan tosiaan siitä,
mitä Savisuti kommentissaan totesi, nimittäin
miten antaja saa hyvänmielenendorfiineja
antaessaan apuaan, lahjan, lahjoituksen...

Ja niin ikään Evelin muistuttaa omassa kommentissaan, ettei
se tarvitse olla materiaalista sen antamisen ja auttamisen.
Sehän voi olla vaikka jo pelkkä puhuminen jollekulle, hymy,
halaus surulliselle.
Tai voit auttaa tekemällä jotain lähimmäisen luona, hänen
puolestaan tai avukseen.
Sekin on antamista, jos näkee ettei toinen jaksa, ja auttaa silloin
tätä lähimmäistä omalla tavallaan.
Sekin on hyvyyttä.

Niin kuin TT Allan toteaa, ei elämänrikkaus ole elämän pääsisältöä,
vaan se on se elämänlaatu.
Taiteilijoiden kohtalona useimmiten, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, on ollut elää köyhyydessä.
Ja niinhän se on että vasta kuolema tekee heistä suuria sankareita.
Ihmisen arvoa, on vaikea mitata.

Skyen pointti siitä, etteivät ihmiset juuri uskalla edes kohdata
muita ihmisiä, on valitettavan totta.








Kuva Iitin kirkosta
.