Manaaja

Jokaisella pitäisi olla oikeus pahojenhenkienpoismanaajaan. Peikkomaiseen, huonohampaiseen omituiseen höpöttäjään, joka kesällä saapuisi pyynnöstä kylään. Kävelisi päiväkaudet, nukkuisi yöt taivasalla. Ulvoisi kuuta pihakuusen alla. Juttelisi vahtikoirille. Tupaan tullessaan kaivaisi esille hassusta säkkimäisestä repustaan omituisia pieniä luunkappaleita, kirjavia höyheniä ja lapinrumpunsa, jotka levittelisi ympärilleen sohvalle. Hän nyökkäilisi, hymyilisi lakkaamatta ja kuuntelisi, kun talonväki kertoisi hänelle murheensa.

Kellä oli huono onni kesän sadon kanssa laajojen sateiden vuoksi. Kellä taas surua kun ei jälkikasvua ala kuulumaan. Kellä oli lehmänavetassa liian monta ehtynyttä lemmyä. Kenellä oli vaimo lähtenyt ja penskat kaikki äijölle jättänyt. Kuka poti kipeää selkäänsä, noidannuoleksi mainittua. Kellä särki alati hammasta. Kellä oli ilkeä anoppi aina selän takana pahaa puhua pajattamassa. Jollakulla rahahuolet mieltä painamassa ja mitä sitä nyt kullakin saattaa harmia ja huolia olla maailmassa.

Manaaja heittäisi pienet luut rummun nahkaisen kalvon päälle. Katselisi kuinka ne siinä asettuisivat ja rummuttaisi pinkeää kalvoa. Ensin hiljaa myhäillen ja kohta kovempaa, omituiseen lauluunsa eläytyen. Miekkonen keinuisi puolelta toiselle silmät kiinni ja jokainen rummunkalvon tärähdys muuttaisi pienten taikaluiden asentoa. Kunnes lopulta hän löisi viimeisen kumauksen ja laulu loppuisi. Höyhenet lautasen päällä tuhkaksi polttaisi. Ilmasta samalla kiinni pahan hengen kiskaisisi, pieneen mustaan pussiin sen laittaisi. Solmun tiukaksi pussukkaan rustaisi. Reppuunsa rummun alle pussukan pakkaisi. Hänen pitkäkyntinen koukkuinen kätensä kerran vielä nousisi, kaiken talon väen siunaisi. Palkakseen maitolasillisen pyytäisi. Poismennessään taas hymyilisi, kädellään hyvästiksi huitaisisi.

Eikä kellään siinä talossa enää kuuna päivänä olisi harmia enää moisista suruista.