Toiset kovasti innostuvat syksystä.
Sanovat hirveästi siitä tykkäävänsä.
Minä en tiedä mitä ajattelisin.
Miten voi tykätä siitä että kaikki
kaunis kuolee ja katoaa pihamaalta.
Syksy haisee pilaantuneilta sieniltä...
ja niistähän minä en myöskään pidä.
Viimeiset kukkatervehdykset olen
kantanut sekä sisälle maljakoihin
että maljakoista pois, takaisin pihan
perälle...
Tosi masentavan alakuloista.
Kesä alkaa niin auttamattomasti olla
ohitse. Hymähdyttää uutisten "Intiaanikesä"
-ilmoitukset näille syyskuun loppupäiville.
Mikä ihmeen intiaani? Mikä kesä? Syksy nyt on.
Ihan tavallinen, suomalainen syksy, jossa
on sekä lämpimiä että kylmiä jaksoja.
Intiaanit paleltuisivat täällä.
Niin minäkin.
Olen kaivanut jo toppatakin esille
ja käynyt se päälläni asioilla.
Kysyvät miten talvella sitten
tarkenen.
No sepä se,
- kun en tarkene.
Kaikki mitä olit ajatellut tehdä,
kaikki mitä olit päättänyt nähdä,
ja kaikki mitä halusit kokea
tänä kesänä
on nyt vähän myöhäistä.
Tää on niin syksyä.
Minua ei saa ilahtumaan
syksystä edes punaiset ja
keltaiset puunlehdetkään...
Tai no, ehkä vähäsen.
Mutta kun nekin
tippuvat pian pois
- joten se siitä.
Mikään ei pysy ennallaan.
Kaikki muuttuu tai katoaa...
Aikaa ei voi pysäyttää
vaikka haluaisi.
Vaikka kuinka viisarien
kulkua estelisi,
vaikka niiden reunoissa
painona roikkuisi...
Pitää tyytyä tähän
kylmään ja ikävään.
Neuloa villapaitoja.
Ihteänsä sitten raapia.
Houkutella pikkujutuista hymyjä...
Tää on vain elämää...
