Odotusta muistojen seassa

Petivaatteet on tuuletettu ja puettu silitettyihin 

huuhteluaineen tuoksuisiin liinavaatteisiinsa, 

ja se jos mikä tuo juhlan tunnun: raikas, puhdas ihana vuode. 

Sekin tapa on tullut mukanani jo lapsuudenkodista, jossa 

Mamalla usein oli kaikki mahdollinen ulkona tuulettumassa. 

Minulle tulee välillä ihan ikävä sitä ihanaa 

raikasta tuulentuoksua jonka saa vain 

tuulessa huojumalla. 

En tiedä, onko tuulettaminen periytynyt lapsilleni... 

Ehkä jotain heilläkin on sellaista, 

jonka juuret juontuvat heidän lapsuutensa koteihin. 

Meillä kun muutettiin niin usein, ettei voi 

puhua yksikössä, kodista. 

Olen itsekin lapsena joutunut muutamaan 

kertaa eri osoitteisiin Maman mukana, 

mutta olen ollut niin pieni silloin, 

että muistoissani on vain yksi paikka, 

jota tarkoitan,

kun puhun lapsuudenkodistani. 

Sama talo ja sen pihapiiri tuli aikanaan lapsillenikin 

tutuksi, mummolana. 

Sittemmin paikka meni myyntiin. 

Yhä, kun ajamme sen talon ohi, 

pää kääntyy väkisin sitä kohti ja sitä pitää 

tuijottaa niin kauan kuin se vain näkyy 

ja jotain 

läikähtää sydämessä. 

Koti...

Joskus koti on vain käsite. 

Paikka jossa perhe tai osa siitä, on yhdessä. 

Se viimeisin talo, tai osoite, 

jossa asuvat vanhemmat, 

tai ainkin yksi heistä, 

se joka jäi jäljelle. 

Joka piti huolta maailman myrskyissä. 

Kun tulee aika että kaikki lähtevät omille 

teilleen, kokeilemaan siipiään, 

jää sekin koti puoliksi tyhjilleen. 

Sen paikan täyttävät enää muistot 

ja harras toive, 

kunpa  

kaikilla 

olisi kaikki hyvin... 

Puolen kuun kumotus yötaivaalla
lisää jouluista taikaa... 

Kaikki hyvin voikaa.