Vihaentsyymiä ja endorfiinia

.













Koulutuksessa meille tuli kertomaan ravintola-alasta mies
joka kehui itseään puolitoista tuntia ja luetteli ulkomailla
vuosia duunaillessaan näkemiään politiikan
vaikuttajia ja vankilassa olleita ja kuin ne istui samassa pöydässä politiikan vaikuttajien kanssa. Nimien kera...
Ja kuinka hän näki julkkiksia ja kuinka oli mennyt pyytämään
ruokailevilta julkkiksilta nimikirjoitusta yms...
Kuka tapasi ketä ja missä paikassa jne...
Niin tunnetteste näitä ihmisiä ja tunnetteste
näitä paikkoja??? ja kuinka hän antoi sen ja senkin
nimikirjoituksen kaverille ja nyt tänä päivänä
se nimmari olisi tuhansien eurojen arvoinen ja
nyt jäi suuret rahat saamatta...

(Ja mua alko haukotuttamaan AIVAN järkyttävästi.)

Ja kuin hän viimein palasi koto-Suomeen
hän ensin oli suurten paikkojen palveluksessa
mutta sitten se ja se henkilö veti senkin paikan konkurssiin, jne...
Ja hän päätyi itse henkilöstövuokravälitysfirmaan
ja on työskennellyt päivän siellä ja toisen
täällä ja tuolla kolme, ja jopa sielläkin ja, ja...


(So? Eipä ole ainoa. Sellaista se on työvoiman
vuokravälitysfirmoissa. Valitettavasti...)

Niin tunnetteste
näitä ihmisiä ja tunnetteste näitä paikkoja???
Ja kuinka "viime keväänäkin hän oli ainoa
lahtelainen joka kelpuutettiin tarjoilemaan
Lahden EU-kokouksessa..."
Ja SILLOIN mulla niksahti.
Mää spontaanisti huudahdin:
-Et kyllä ollut ainoa! Mie satun tietämään sen!
Nyt alkaa omakehu jo aika kovasti haista!


Oikein tunsin kuin mun selän takana
(istuin ihan ovella)
henkäiltiin, suorastaan kauhuissaan...
(Olinhan ollut koko viikon tähän asti kiltti
ja mun seuraani oli jopa hakeuduttu...)

Mies totesi että olipa heitto ja että haluanko kenties
itse puhua itsestäni. Mie siihen että mulla ei ole
mitään kerrottavaa. (Taas kuulin henkäyksiä..)
Ja että itseasiassa miulla on menoa, ihan piakkoin.
Heppu yritti kysellä että minne olet menossa
ja mie teitittelin jotta en kyllä ala yksityisasioitani
TEILLE kertomaan.
Heppu siihen että sä voit mennä sitten saman tien.
Sain sanottua, ettei aikani ole tullut vielä.
(Heh heh, miten koomillismakaaberia. )

Olisi pitänyt lähteä. Heti paeta ovesta.
Tunsin kuinka olin punainen kuin rapu.
Kuuntelin kuitenkin toisten esittelyt.
He yrittivät naureskella hepulle ja ihan selvästi
mun aiheuttamaani ilmapiiriä lievennellen
lepyttää heppua.


Mutta miusta se oli niin väärin!
Ei ole ravintolahenkilökunnan asia suurelle yleisölle
kertoilla, kuka tapaili ketä ja missä! Johan järki sen sanoo.
Ja vaitiolovelvollisuus!

Voi noista asioista parhaalle kaverille jutella mutta
täällä tänään, se ei sopinut kuvaan...
Ihan kuin jonkun keltaisenlehden
juorutoimittajaa olisi kuunnellut!
Ei se ollut asiallista. Hepun piti kertoa ravintola-
alasta. Ei juoruilla.
Eikä todellakaan henkilökunta mene julkkiksilta
ruikuttamaan nimmaria näiden ruokaillessa!
Ensinnäkin oma työpaikkahan siinä lähtee alta.
Ja toiseksi: julkkistenkin pitää saada syödä yksityisesti,
rauhassa. Privaatisti. Kuin muutkin ihmiset.
-Eikä hän ollut ainoa lahtelainen siinä k.o. tilaisuudessa!


Hän höpötti vielä, muiden esittelyjen jälkeen, että
heidän keskuudessaan puhutaan "ruokavammaisista"
-tiedättehän-, ja kuinka niitä oli siinä ja siinäkin tapahtumassa
niin ja niin monta. Silloin mulkaisin kerran herraa ja hän mua.
Sen jälkeen vältin katsekontaktia.

Onneksi joku nainen tuli ovelle ja kertoi tauosta
ja heppuli tokaisi että tämäkin porukka lähtee just
esittelykäynnille yhteen paikkaan.
Mie olin oikeasti sopinut yhden menon jo kauan sitten.
Kun muut lähtivät hepun perässä ekaan esittelypaik-
kaan niin mie taivalsin ihan toiseen suuntaan. -Ja
se leuhkiminen jatkui, niin kauan kuin pystyin
kuulemaan mitä hän selitti...

Sitä ennen eräs venäläissyntyinen nainen sai mulle
sanottua, että ei se mies paha ole, ehkä se vain ei
tiennyt esim että on siellä tilaisuudessa ollut muitakin
lahtelaisia...
Ihana nainen. Hänellä oli kylmät kädet mutta lämmin sydän.
Sain itse ilkeydestäni migreenin, enkä palannut koululle
takaisin...
Ne migreenilääkkeet kun ei olleet mukana...






Olin paria päivää aiemmin valmis terveyskeskuksessa
antamaan lääkäriaikani vanhemmalle miehelle, jolle sanottiin
luukulla, että nitrosidreseptin uusiminen vie kolme viikkoa!
Miehellä oli vain 5 kappaletta lääkkeitä kotona...
ja miehen pitäisi ottaa niitä 3 kpl/vrk...
-Sittenhän mie kuolen, mies totesi..
Ja mie en voinut olla silloinkaan puuttumatta asiaan,
vaan nousin, kävelin luukulle ja tarjosin omaa lääkäriaikaani
miehelle. Sanoin hoitajalle ettei noin voi tehdä, että noin
elintärkeitä lääkkeitä ei uusittaisi!

Hoitaja, hetken tuumailtuaan sitten lupasikin
että ehkä mies saisi iltapäivällä lääkereseptinsä uusittuna.
Vanha mies katseli silmät punertuen minua ja sanoi että
se oli kaunis tarjous ja kiitti siitä, hymyili ulos mennessään
ja lupasi tulla iltapäivällä uudelleen.


Mie saan hyvänolon endorfiineja jos saan auttaa jotakuta.
Ihan sydämestäni.
Olkoon se teko vaikka kuuma kertakäyttökupillinen teetä
haitaria cittarin edessä asfaltilla istuen soittavalle
kerjäläismiehelle, niinko tässä kerran...


Ja toisinaan olen NIIN allerginen joillekin ihmisille?
Miksi toisena päivänä olen enkeli
ja toisena piru?




Edit:
Sain tietää, että k.o. heppu, on juuri tuon vuoksi
ettei tajua vaitiolovelvollisuuden sääntöjä,
joutunut pois muutamasta työpaikastaan...
Silti jatkaa juttujaan...?





PS;
Onkohan heppu koskaan lukenut
näitä Lumikin blogissa olleita
sääntöjä...

.



.



.