Matkalla jossain Etelä-Suomessa

Ajelimme eilen Hanin kanssa pitkin ja poikin 

pysähdellen välillä kuvaamaan kaikkea kiinnostavaa. 

Toisen kerran elämässäni annoin hevoselle 

jotakin kädestäni, nimittäin voikukanlehden, tuolle tummemmalle 

orille. Tuo vaalea ei huolinut mitään, haisteli vain sieraimet suurina 

ojentamaani voikukanlehteä. 

Olen viimeksi nelivuotiaana Papan käskystä ojentanut porkkanaa 

Liisa-nimiselle hevoselle, ja luulen että pyörryin, kun hevonen 

käänsi päänsä minua kohti ja paljasti kaikki jättikokoiset likaiset hampaansa! 

-En nimittäin muista mitään enempää siitä tilanteesta. =) 

Eilen 

käsi vapisten 

onnistuin pyörtymättä ojentamaan lehden, kaksikin. =)

Pysähtelimme niittyjen varsille... 

Jättimäisiä heinäpaaleja siisteissä riveissä...

Peltojen reunoille... 

Järvien rannoille itikoiden ruuaksi.... 

Metsän reunamille pehmeää vihreyttä ihailemaan... 

Late bongaili perhosia kameransa kanssa...
Tämä yksilö oli ainoa, josta miekin sain napattua kuvan... 

Minä metsästin kamerani linssiin kukkia. 

Ah, vanamo tuoksuu ihanalle... =) 

Sinivalkoinen lupiinin värimuunnos ilahdutti tienpenkalla. 

Ja niin kuin aina automatkoilla, mie bongailin pilviä. 

Tämä näytti ylikiehuvalta kattilalta. 

Juu, juu, ihan totta! ;D 

PS:
Miksi muuten tälläkin seudulla tuntuu sunnuntai olevan yleinen nurmikonleikkauspäivä? 
Niin se kyllä oli varmaan Keravallakin, ah aina! =(

Meillä aikanaan kotona opetettiin että sellaiset hommat piti tehdä muulloin, koska sunnuntaina pitää saada olla rauhassa kaikilta ylimääräisiltä ääniltä ja meteliltä.
Suloinen suvisunnuntai on luotu suloiseen nirvanassa oloon,
palautumiseen kaikesta hälystä...

Jos ei saa olla sunnuntainakaan meteliltä rauhassa, pitänee ottaa auto ja ajaa pois kauas,
kuvaamaan ja ihailemaan rauhallisempia maisemia. Näin me eilen teimme.