Hopeiset isoisät

Edellisen postauksen hopea-sanasta mieleeni muistui pappani... 

Minulla oli vain yksi isoisä, jonka tunsin henkilökohtaisesti
lapsena ja murkkuikäisenä. 

Ja hänkin oli isoisäpuoli... 

Kun olin kolmevuotias, hän saapui katsomaan Mami-äitiäni
joka isäpuoleni kanssa, miehen suvulta salaa, oli mennyt juuri naimisiin.
Pappa toivotti Mami lämpimästi sukuun tervetulleeksi.
Ja minut, pienen vaaleahapsisen tytön, hän nosti polvelleen ja sanoi olevansa nyt minun pappani.
Ja sitä hän oli. Aina.

Mummopuoli inhosi minua koko ikänsä, mutta pappa oli rakas ja ihana. 

Pappa jopa esti poikaansa antamasta minulle selkäsaunaa! 

Muistan papan valkoiset hiukset, jotka tarinan
mukaan valkenivat yhdessä yössä, kun yksi hänen
pojistaan ilmoitti postikortilla ulkomailla ollessaan
tappavansa itsensä ja lähetteli kortissa "hyvästit isälleen ja äidilleen."

Seuraavana yönä papan hiukset muuttuivat valkoisiksi, vuosikymmeniä ennen aikojaan... :( 

Poika aikanaan palasi kotiin ja selitti, että "se oli ollut vain pilaa! "


- Todella idioottimaisen typerää pilaa!

Pappa. Kuvasi on aina oleva sydämessäni, ainoa tuntemani isoisäni.
Niitä kahta muuta en koskaan nähnyt. Kuulin heistä vain tarinoita. Hyviä sellaisia.


Siitä soittotaiturista, oikean isäni isästä, joka osasi soittaa mitä tahansa soitinta ja 
osasi ympätä puita. 

Ja myös siitä kolmannesta, Mamin isästä... 

Tässä eräänä päivänä venäläissyntyinen luokkakaverini
kysyi, taivallettuamme yhtaikaa poispäin opinahjostamme,
-puhuuko hän suomea huonosti.
Ihmettelin kysymystä, sillä miun mielestäni hän puhuu tosi hyvin.
(Minun itseni, sanotaan aika ajoin, puhuvan oudosti... ;D )

Nainen kertoi, miten joskus, kun hän alkaa puhumaan jossain,
niin kuulijan katse lasittuu, hän menettää kiinnostuksensa, alkaa
pälyillä ympärilleen, eikä ole ymmärtävinään naisen puhetta... =/
Minulla on ollut elämäni aikana paljon murtaen suomea puhuvia ystäviä, ja aina olen heitä ymmärtänyt.
Olen pitänyt huimana saavutuksena sitä, että he ovat opetelleet
tämän kauniin mutta maailman toiseksi vaikeimman kielen. Suomen.
(Kiina on kuulema vaikein...)

Siksi mieleeni ei tulisi koskaan arvostella ketään suomeen muuttanutta heidän kielitaidostaan. Arvostan heitä.
Mietin, ja sanoinkin, että varmasti tuollainen tyly suomalainen käytös on perua jo kaukaa lapsuudesta ja vieläkin kauempaa, jopa suvun tavoista, opetuksista...

Venäjä, on monelle punainen vaate.
Ja se mielipide tulee kaukaa...
Ihan oikeasti.
Se iskostuu nuoremmalle sukupolvelle takaraivolle
kuin mikä muu kodin opetus konsanaan.


Siksi pitäisi olla tarkkana,
mitä puhuu lastensa aikana.
Kyllä he kuulevat,
vaikka aikuiset luulevat
että he vain leikkivät...
Ja se tieto jää sydämeen.

-Johtuuko se sodasta, nainen kysyi.
Mie sanoin että ehkä johtuu, mutta tosiaan vanhemmilla
on oma vaikutuksensa ihmisten käytökseen ja suvaitsevaisuuteen,
rasismiin, ennakkoluuloihin, vääriin käsityksiin ja myös sympatiaan...
Nainen sanoi, että kukaan venäläinenkään ei halunnut sotaan. Heidät pakotettiin.
Niin kuin Suomen puolellakin tehtiin.
Kaikissa maissa, niin toisen maailmansodan kuin muidenkin
sotien historiassa. Tuskin sotaan kukaan vapaaehtoisesti menee.
Päättäjät ja maailman hulluuskohtaus sen päättävät.
Tänäkin päivänä maailmalla soditaan yhä
vaikka ihmiskunnan pitäisi olla jo viisastunut...
Tulin sodan yhteydessä miettineeksi Mamin isää, miun yhtä isoisääni.
Kerroin hänestä naiselle:

Alunperin heitä oli ollut kolme veljestä, jotka saapuivat
Suomen puolelle Venäjän puolelta 1860-luvulla, ja he asettuivat
eri puolelle Suomea asumaan.
Sukujuureni sijaitsevat siis itänaapurissa.

Mutta mennään eteenpäin:


Isoisä-Reinman, ei tahtonut sotaan.
Hän oli hyvä metsämies, toi perheelleen särvintä metsästä
ja kalaa järvistä, mutta hän sanoi ettei ihmistä ammu!
Ei koskaan käy taisteluun veljeä vastaan...

Niinpä isoisä laitettiin vankityöleirille,
jossa hän nälkiintyi, paleltui ja sairastui...
Koko pieni etelä-Suomalainen kyläyhteisö halveksi perhettä,
jonka perheenpää ei tahtonut sotaan.

Isoisäni kuoli 1944 työleiriltä saatuun tuberkuloosiin,
laitettiin sentään kotiin kuolemaan.
Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme lasta,
Mamin nuorimpana, ollessa vasta kaksivuotias.
Sellainen oli isoisäni sota.
Mummoa, leskeään, ei tietenkään
kohdeltu sotaleskenä, eivätkä lapsensa
olleet sotaorpoja, vaikka sotahan senkin miehen vei.

Sankarihaudoilla lukee:
"...antoi henkensä isänmaansa puolesta."
Minkä puolesta isoisäni antoi henkensä?
Eikö sekin tapahtunut isänmaan vuoksi?
Perheen, veljeyden, ystävyyden ja rauhan vuoksi?

Hän oli erakkoluonne, joka piti tarinoiden kertomisesta...
Tuntematon isoisäni.
Ehkä perin jotakin sinulta.
Kiitos, ettet tarttunut aseeseen.
Lepää hyvällä omallatunnolla.
Siellä toisessa ulottuvuudessa.

Toivottavasti te kaikki kolme hyvää miestä,
pelaatte siellä pilvien päällä shakkia keskenänne?

Välillä Reinmanni kertoo jotain tarinaa,
eikä yski yhtään.
Hänen on ihmeen hyvä hengittää.
Pesonen soittaa taas kauniisti omatekoista viuluaan,
ja valkoiset kiharat omaava Jussila veistää katajapyttyjään,
eikä hänen vasen kätensä ole enää yhtään kipeä,
niin kuin oli maan päällä...


Älkääkä yhtään väittäkö,
ettei se voisi olla mahdollista.


.