Noin kuukausi sitten, marraskuussa,
ompelin tyttärelle housujen nappia
aamuteepöydässä. Lauloimme hiljaa
yhdessä ja vuorotellen, niin kuin
usein yhdessä teemme. Kaikenlaisia
kipaleita. Nyt lauloimme:
*Oi miksi mut hylkäsit silloin
kun sylini hulluna huus
sinä kysyt, ja kalpeena kuiskaan:
No siitä on ikuisuusEn ehtinyt sinua löytää
Tule nyt, tule vielä kun suonissa soi
En löytänyt itseänikään
Kun kiireestä raatoni riuhdoin
nyt kaiken mä selvemmin nään
tämä laulu niin kiivas ja arvaamaton
Tule vielä kun aamuksi virkoaa yö
Tule vielä...
Mutta siinä kohtaa ääni särkyi ja tuli itku. Sitä kohtaa
en enää pystynyt laulamaan. Sain vain sanottua, että
ne olivat viimeiset sanat, hänen viimeisellä levyllään...
Nunnukka juoksi pöydän toiselta puolelta halaamaan:
-Voi äiti!
-Voi heitä kaikkia, mie sain kuiskattua tytärtä halaten.
Ja Nunnukka haki meille molemmille paperinenäliinoja.
Tänään on taas surun vuosipäivä. Tapaninpäivä.
Mutta kirjoitin sinä aamuna tämän:
Surun sininen meri
Voi heitä
kaikkia hämärään menneitä
meidän sydämissämme
Sillä surevien kyynelten määrällä
saisi aikaan jo sinisen
valtaisan meren
-Una Reinman-
Valitettavasti maailmamme sykli on sellainen
että juuri näihin aikoihin
maapallomme saumakohdissa elää
arvaamaton rauhattomuus...
Voimia kaikille jotakuta kaipaavalle.
*Laulu: Tule nyt/ Aki Sirkesalo
