Eräänä iltana rakkaan kanssa Porvoonjoen mutkassa,
seisoskelimme kuuntelemassa satakieltä
ja ihailimme alati kisailevia neidonkorentoja.
Korennoista en ehtinyt saada kuvaa.
Ne olivat liian nopeita ja ennustamattomia
liikkeissään...
10.6.2011
Satakieltä kuuntelemassa...
Eräänä iltana rakkaan kanssa Porvoonjoen mutkassa,
seisoskelimme kuuntelemassa satakieltä
ja ihailimme alati kisailevia neidonkorentoja.
Korennoista en ehtinyt saada kuvaa.
Ne olivat liian nopeita ja ennustamattomia
liikkeissään...
Olen aina ollut sellainen omanlaiseni erityisherkkä introvertti & erakko. Rakastan hiljaisuutta, balladeja, elokuvia, hyviä kirjoja, puita, perhosia ja kukkia, sekä mustarastaan laulua, auringonlaskuja, iltaruskoja, kuuta ja tähtitaivasta, kahvin tuoksua, kokkaamista omille rakkaille, sateen ropinaa, tuulen tuoksua pyykeissä ja aamukastetta. Omaan jonkinlaista vaeltajan verta suonissani, sillä en malta jäädä paikoilleni pitkäksi aikaa. Olen kirjoittanut runoja ja tarinoita jo ihan pikkutytöstä saakka. Betonisessa kaupungissa näännyn, mutta luonnon rauhassa herään eloon. Siellä voin jälleen hengittää. Luonto on ollut aina paras ystäväni. Tällä hetkellä talvinen asuinpaikka on Suomi ja kesällä Eesti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Suloista! Miten voikin olla voikukka noinkin herkän kaunis.Vaikka tuo ei tiedä hyvää puutarhan kukkapenkissä.
Halit.
Tuija
Mutta joenuomassa kosteikossa voikukkakin mahtuu kasvamaan ihan rauhassa...
*halii takas* =)
Kukat ja linnut ovat olleet ihmiskunnan ikuiset ilonaiheet.
Aivan Anna...
Mieluummin sitä kuuntelee veden lorinaa, linnunlaulua ja ihailee luontoa, kuin kuuntelee moottoriajoneuvoja betoniviidakossa... Tai mie ainakin.
Ehkä moni voi olla eri mieltä.
I love that first shot, of the stream with all the boulders!
Thank You Judy
Water and stones are lovely...
Lähetä kommentti