16.6.2016

Pihakaverini







Ville-varis on tuonut kookkaat poikasensakin hakemaan leipäpaloja. 
Joskus ne huutelevat hopeapajun alaoksalla vaativasti nokka 
kohti ulko-oveamme että joku tulisi ulos ja heittäisi pari leipäpalaa. 
Joskus huutelu kuuluu jo aamuvarhaisella, kun meillä vielä nukuttaisi. 

Jos joku ei heti kurkista ulos ovesta, ne kapuavat portaille, 
ja huutavat vielä kovempaa. Kaikkea ne oppivatkin!

Varikset saavat leipää, joskus maissilastuja, 
pähkinöitä, kauraryyniä, koirannaksuja ja juomaksi vettä.
Siis ei joka päivä kaikkea vaan yhtä juttua
yhtenä päivänä ja toisena toista. 
Erityisesti ne pitävät hasselpähkinöistä,
jotka itseltäni meinaavat jäädä pähkinäsekoitus-
pussista syömättä.
(Suklaalevyyn ne sopivat!)

Olen testannut tyhjien jogurttipurkkien avulla 
saanko ne puuhailemaan ruokansa edestä. 
Kyllä vaan. 
Ne oppivat hyvin nopeasti kaikkea.
Myös kääntelemään oikein päin
jogurttipurkit ja kaipaavat jo ehkä jotain 
uusia juttuja. Jonkinlaista temppurataa.

Kuivat leipäpalat ne uittavat ensin
vedessä, jotta ne olisi mukavampi syödä. 

Hani joskus nauraa ajaessaan töistään kotiin, 
kun istun rappusilla ja katselen kuinka 
varikset etsivät maissilastuja 
jogurttipurkkien alta. 
Yleisempää kai olisi että vaimoilla 
olisi kahvikakkukekkerit tuttaville, 
miesten töistä palattua, kuin että 
vaimot istuisivat pihalla variksia katsellen. =) 

Varis syö muuten hyvin siististi. 
Jos vaikka pähkinästä lentää pala jonnekin muualle,
se menee heti lentäneen palan perään ja nappaa sen nokkaansa,
palaten vasta sitten sen pääateriansa luo.
Syötyään se kapuaa puuhun jossa voi puhdistaa nokkansa
hyvin huolellisesti. Ensin toinen puoli laapataan oksaa vasten
ja sitten toinen. 
Sen jälkeen onkin aika sukia höynenet järjestykseen.



 Eilen illalla, kun olin antanut variksille iltaleipäpaloja 
seisoen vielä hetken ovenpielessä, sulkeakseni oven jo 
siltä päivältä, huomasin oravan tuijottavan minua kysyvästi
alimmalta portaalta. Saatoin miltei  kuulla sen masun kurinan. 
Heitin sillekin muutaman leipäpalan jotka se tunki
suuhunsa, vilkaisi minua ja juoksi 
matkoihinsa. 

Viivyttelin vieläkin pienen hetken ovenraossa, 
josko seuraavaksi portaille saapuisi kettu-ystävämme. 
Ketun näkeminen tekee
aina onnelliseksi.
Mutta sitä ei tänä iltana näkynyt. 

Eihän sitä 
nyt kaikkia ystäviään 
voi joka päivä tavata. 


4 kommenttia:

Hanne kirjoitti...

Ihanaa, kun meillä on uskollisia ystäviä ympärillä :)
Maalla on sitten mukavaa.

Sesse kirjoitti...

Voi kun ihanaa! Kivoja eläinkavereita :)

Una kirjoitti...

:)

Una kirjoitti...

:)