Reissulla naapurimaassa näimme pakkasessa, lumisilla kauppakeskuksen rappusilla pullean mustan kissan joka katseli ystävällisen näköisenä ympärilleen toista etutassuaan koholla pidellen.
Kyllä vaan, kissa voi näyttää ystävälliseltä ja tämä yksilö näytti lisäksi siltä että se hyräili itsekseen jotakin kissamaista sävelmää. Hmmm hmmm hmmm...
Kissa (niin kuin koirakin) voi näyttää myös vihaiselta, apaattiselta, salakavalalta tai säikyltä, jolloin ei tietenkään tule mieleen mennä koskettamaan sellaista eläintä, ainakaan minulle. Yleisimmin kissat kuitenkin näyttävät arvokkailta, arvonsatuntevilta ylimyksiltä. Tai vain söpöiltä. Kissat ovat ♥.
Paitsi ei kaikkien mielestä!
-Oi, ihana kissa, mie hihkaisin ja lähdin automaattisesti kissaa kohti kuin hypnotisoituna. Miesparka muisti tämän reaktioni ennestään, ja kiskoi minua ensin vyötäröltä, sitten käsivarresta ja lopuksi takinhelmasta, koettaen vaihtaa suuntaani, mutta lipesin pariin kertaan otteestaan enkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
-Ei! Et mene koskemaan siihen! Sitä ei tiedä mitä se tekee! Ihan pas...nen kissa!
-Eikä oo, mie väitin ja riistäydyin irti kiinnipitelevistä käsistä katsekontakti koko ajan mustassa kissassa. Se nousi lähestyessäni seisomaan kaikille tassuilleen nostaen häntänsä pystyyn tervehdysasentoon, näyttäen samalla ihan hymyilevältä. Vihdoin olin miehen koko ajan kuuluvista mutinoista huolimatta kissan vieressä ja annoin sen ensin haistaa kättäni. Se nuuhkaisi, pisti silmänsä kiinni ja puski sormiani. Minun, se merkkasi. Nyt olisin ikuisesti sen omaisuutta.
-Olet ihana. Ihana olet, lörpöttelin rauhallisesti silitellen kissalle joka puski hyristen jalkojani ja kättäni vaikka tuskin ymmärsi sanojani, kuuli vain luottamaan kehottavan äänensävyni. Lähemmin tarkasteltuna se vaikutti hyvinvoivalta vanhalta kissalta. Mustan turkin seassa oli paljon harmaita karvoja.
Kissa on ikuisesti leikkisä eläin, on se sitten minkä ikäinen tahansa, joten niinpä tämäkin iätön olento tarkasteli minua kuin pentukissa konsanaan, kohosi välillä takajaloilleen puskien, maukuen ja hyristen.
-Tules jo sieltä!
Mies kutsui varsin käskevästi minua auton oven takaa itse jo kuskinpenkillä istuen. Muutama kerta kiellon päälle piti vielä silittää kissaa, joka hyrisi paksusti sormieni alla. Mies kutsui taas ja otin vihdoin askeleen kohti autoa, jolloin kissakin otti pieniä omia tassahduksiaan kohti minua.
-Tule nyt!
Oli mentävä. Aika oli kortilla. Oli ehdittävä käydä vielä monessa paikassa, joten minun oli jätettävä tuo ystävällinen olento. Käännyin vielä kerran katsomaan kissaa, joka käveli perässäni naukaisten. Sen jälkeen en enää uskaltanut katsoa sitä, vaan itseni roistopetturiksi tuntien otin juoksuaskelia kohti autoa, kiskaisin oven auki ja hyppäsin istumaan.
-Pelkäsitkö että tuon sen mukanani, kysyin virnistellen turvavyötä etsien.
-Joo, mies puhahti jatkaen epäilyksiään siitä, että käsissäni olisi nyt miljardi vaarallista bakteeria kissan turkista ja että sairastuisin varmasti mitä kamalimpiin sairauksiin kissakosketukseni ansiosta!
-Höpsis, kissa on puhdas eläin, yritin puolustaa. Olimme jälleen keskellä kissat vs koirat väittelyämme, joten oli aika vaihtaa puheenaihetta ja siirtyä vaarattomammille vesille. Säästä puhuminen rauhoittaa aina tilanteen kuin tilanteen.
-Kauhean kylmä tuuli.
-Niin on.
-Ettei se vaan jää alle, yritin vielä palata kissaan.
-Siellä se istuu, mies vakuutti sivupeilistä vilkaisten. Itse en edelleenkään uskaltanut katsoa. Oli kurjaa jättää se luottavainen olento, mutta tiemme erosivat. Se kuului sinne ja mie siihen auton etupenkille.
