15.12.2012

Joulukuun myrsky


Tuuli kinostaa metsän jälkeen aukealle paikalle tielle dyynin joka on yhtä ympäröivän muun luonnon kanssa. Tuuli ei halua minkäänlaisia kuoppia ja kaivantoja minnekään. Ainakaan mitään ihmisen tekemiä. Sen täytyy itse saada kaivaa kuoppansa sinne minne haluaa. Siksi sen pitää alati täyttää ihmisten uomia sieltä, minne se ei sellaisia halua. Rakentaa ja purkaa omia reittejänsä sekä virtaviivaisen kaarevia alati uusiutuvia dyynejänsä. On paikkana sitten luminen Pohjola tai Saharan hiekkainen autiomaa.

 

Pihalla tuntuu kuin tuuli silittäisi hiuksiani.
Lohduttaisi,
kun rakas canonini,
kämmenieni ja silmieni jatke, on jotenkin rikki.
Enhän mie voi elää ilman kameraani...
Sen sijaan että saisin lumidyyneistä kuvia,
saan katsella vanhoja otoksiani. Ja onko ihminen
jo tekemiinsä töihin koskaan tyytyväinen?
Noup. Tekee mieli olla tuuli ja
kuvata kohteensa uusiksi.
Uudella tavalla.
Vaan kun ei voi.

Ihan kuin joku olisi ottanut pois tikkarini... =/  

¸.•*´¨`*•.¸¸.•*´¨`*•.¸¸.•*´¨`*•.¸¸.•*´¨`*•.¸




6 kommenttia:

  1. Tuulta ja puhuria täälläkin, pesäsen nurkissa vain vinkuu..
    Lämpöä luoksesi♥

    VastaaPoista
  2. Kaunis on kuva, kuin odottaisi jotakin...

    VastaaPoista
    Vastaukset


    1. Leila, vanha kuva. Noita koivuja ei enää edes ole.
      Ovat halkoina puuliiterissä...

      Poista
  3. Höh, millä tavalla se on rikki? :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lempi-objektiivin tarkennus ei pelitä... tod näk jokin ratas poikki.

      Poista


♥ Kiitos kommentistasi! ♥